Mietin, mistä kevyestä teemasta kirjoittaisin blogipostauksen, kun viime aikoina aiheet ovat olleet usein hiukan vakavamman puoleisia. Selailin pinterestiin pinnaamiani otsikkoideoita ja huomasin sellaisen listan, missä kaikki otsikot oli jotakin tähän tyyliin: Kuinka minusta tuli menestyjä, Paras bisnesideani, Viisi asiaa, jotka lopetin, jotta voisin menestyä... Selvästikin väärä lista minulle! Ei minulla ikinä ole ollut sellaista draivia, että olisin edes suunnitellut tulevani "menestyksekkääksi" tai tekeväni kohtuuttoman suuren tukun riihikuivaa.
Aikoinaan, kun aloitin työt ajattelin kyllä, että haluaisin tulla mahdollisimman hyväksi siinä mitä teen. En tiedä, olenko varsinaisesti onnistunut, jos 'menestyksestä' puhutaan, mutta olen kuitenkin ilokseni huomannut, että työkokemus opettajana on ainakin kasvanut. Jotkut asiat, mitkä olivat alussa haasteellisia, eivät enää tunnu nykyään enää yhtä vaativilta.
Muistan miettineeni ensimmäisten vuosien aikana usein omaa esiintymistäni. Sitä tietysti joskus miettii vieläkin, mutta yleisesti ottaen, en enää jännitä häkeltyväni kovin nopeasti, en joudu miettimään luentojen rakennetta läpi kovin montaa kertaa etukäteen, enkä pelkää, että unohtaisin mainita jotakin olennaista, jne. Joskus voin tietysti unohtaakin, mutta omiin kommelluksiini en suhtaudu nykyään niin vakavasti kuin alussa, joten paine ei tunnu enää niin stressaavalta. Ehkä voisi sanoa, että jonkinlainen sopiva rentous on tullut jännityksen tilalle.
Toinen juttu, mitä alkuvaiheessa välillä pohdin, oli opiskelijaryhmän "hallinta." Aikuisia opettaessa ei luentotilanteessa ole mitään sellaista jatkuvaa, liikkuvaa sähläystä kuin lasten kanssa, mutta opettajan on joka tapauksessa löydettävä ja säilytettävä toimiva kontakti yleisöön alusta loppuun saakka. Meillä kurssien ryhmäkoot ovat kohtuullisen pieniä, yleensä maks. 15, vähimmillään taas voi olla min. 2-3 opiskelijaa. Vaikka suurimman osan ajasta joutuukin luennoimaan materiaalimäärän vuoksi ryhmäkoosta riippumatta, jokaiseen opiskelijaan on kuitenkin saatava henkilökohtainenkin kontakti, koska tällä ryhmäkoolla kukaan ei uppoa massaan. Toisaalta myös ryhmäkoon vuoksi pienikin häiriö häiritsee helposti koko ryhmää. Alkuaikoina huomasin joskus, että luokassa "tapahtui" jotakin, mutta jouduin keskittymään niin täysillä omaan suoritukseeni, etten aina ollut varma, mitä tapahtui, liittyikö se minuun vai johonkin muuhun, mitä en ollut huomannut. En myöskään usein ehtinyt tai osannut nopeasti reagoida sellaisiin pieniin tilanteisiin. Ryhmää tarkkailemalla pystyy kuitenkin pienten reaktioiden avulla suuntaamaan yleisön huomiota. Ajan kanssa olen oppinut aika hyvin erottamaan, mitkä reaktiot johtuvat mistäkin, ja myös, mitkä asiat häiritsevät vain huonoa keskittyjää itseään ja mitkä taas koko ryhmää. Pedagogiikan oppikirjoissa on tietysti hyviä ohjeita, miten missäkin tilanteessa kannattaa toimia, mutta itse olen huomannut, että kokemuksesta on ollut vähintään yhtä paljon hyötyä teoriatiedon rinnalla.
Stressasin alussa paljon myös opiskelijoiden kysymyksiä. Monikulttuurisessa ryhmässä sellainen stressi helposti moninkertaistuu, kun ei voi koskaan tietää, mitä kysymyksiä mikäkin teema mahtaa kenessäkin herättää. Alkuvaiheessa haasteena oli se sama keskittymisen tarve, joten kysymykset usein uhkasivat sekoittaa koko pakan. Usein jouduin sanomaan, että kirjoitan kysymyksen ylös ja palaan asiaan ensi kerralla, kunhan ehdin ensin miettiä asiaa. Opettajien ei tietysti tarvitse olla mitään kaikkitietäviä, käveleviä opaskirjoja, joten tiedon puutteessa olen edelleen sitä mieltä, että parempi myöntää se ja luvata etsiä vastaus. Ajan kanssa kuitenkin olen huomannut, että sitä tulee varmemmaksi vastailemaan. En ole huomannut, että samat kysymykset toistuisivat, mutta se johtuu varmaan monikulttuurisesta ympäristöstä. Jos kaikki opiskelijat ovat samasta maasta ja koulutustaustasta, voi olla, että tulisi enemmän toistoa ja pystyisi hyötymään siitä. Joka tapauksessa sekin jännitys väheni, kun sai enemmän varmuutta omaan tekemiseensä.
Että ei tästä mitään menestystarinaa voi kirjoittaa, mutta koen kuitenkin, että jotakin olen oppinut ja teen työtäni nyt paremmin kuin aloittaessani. Se on tietysti rohkaisevaa huomata, varsinkin kun on luonteeltaan sen verran täydellisyyden tavoittelija, ettei ikinä ole itse omaan suoritukseensa täysin tyytyväinen, vaan aina keksii siitä jotakin paranneltavaa.
----
I was wondering what I should write about and saw that I had pinned in Pinterest some headline ideas for blog posts. Titles were all something like this: How did I become successful, What habits did I quit in order to succeed, The best business idea I have had... It certainly was not my kind of list to write about! I have never discovered in myself a passion to succeed in an incredible way nor a drive to make huge amount of money. Such titles are just so not me.
Those title proposals, however, made me think about how I have developed in my work in the recent years. I have certainly not become anything anyone would call "successful," but I notice that I have grown into my role and it makes working more pleasant nowadays.
I remember when I started working as a teacher I needed like 150% of my attention to just keep a lecture going. I was often also nervous about forgetting something, not being able to keep it all together, etc. Nowadays I seldom even think about such things. I might of course forget to say something, or I might once in awhile talk myself astray from the actual topic at hand, but if it happens I don't take it so seriously. When something goes wrong or I feel that I didn't do well on a particular lecture, I certainly take notice of it and try to improve it, but it's not something that would make me lay awake worrying at night.
Another thing that was difficult during the first years was classroom management. Teaching adults is obviously less challenging than teaching children or teenagers. However, even so, one needs to figure out how to keep up with one's audience and also know how to react quickly but subtly when it becomes necessary. In the beginning I sometimes noticed that something was going on, but because I had to focus so hard on what I was doing myself, I was not always sure what the problem was. Was it me, something about the material, somebody else, or what? That was very confusing and couple of times I remember having confronted students unfairly simply because I completely misinterpreted their reactions. Though I have read good books about classroom management, practice has certainly been useful. It has enabled me to evaluate quicklier and more accurately what's going on, and also to distinguish when something is likely to disturb only the distracted person himself or the entire group.
I also used to have quite a stress about students asking questions. I'm sure question time is always challenging for a new teacher, but trust me, a multicultural group multiplies the pressure. You can never know in advance how anything you teach will connect to the previous experiences of your students. I have not got any wiser on this account because such diversity makes predicting possible questions impossible. What has happened though is that I have got more confident about my role and also about the subjects I teach. It still keeps me on my toes, but nowadays it seldom throws me off.
I don't think I can call this a success story, but I feel that I have at least learned some things. I doubt I'll ever stop finding possibilities for improvement, but it is encouraging to notice that if you keep doing the same thing for some time, you will eventually start to see some development.
