Ehkä yksi isoimmista opetuksista, mitä viime kuukausilta on tarttunut mukaan, on hetkessä eläminen. En voi kehuskella, että olisin luonteeltani mitenkään erityisen rento, enkä sellaiseksi ajatellut muuttuakaan, heh! Ns. rennot tyypit nimittäin saattavat käydä silloin tällöin hermoon, kun joskus se niin sanottu rentous tulee esille siinä, että muut joutuvat paikkailemaan kaikenlaista, sillä aikaa, kun se rento rentoilee. Mutta sellainen hetkeen pysähtymisen taito on kyllä korvaamaton varsinkin silloin, kun ei oikein tiedä, mitä ajattelisi tai tekisi seuraavaksi.
Muutama viikko sitten lomalle lähtö oli sellainen tilanne, että tytön diagnoosi oli juuri huonontunut ja mielessä oli aika monta asiaa sen suhteen. Jossain kohtaa lähtövalmisteluja tehdessä mietin aika ankeita ja huomasin, että nyt on kyllä pakko päättää heti alkuun, että nautin lomasta ja keskityn aina vain siihen hetkeen, missä satun olemaan. Rehellisesti sanottuna ajattelin ihan vakavissani, mutta sillä tavalla hiukan tragikoomisesti, että juuri nyt ei ole kukaan rakkaista kuolemassa eikä edes sairaalassa, joten voin vaan olla iloinen, että on tämä hetki ja asiat on niin hyvin kuin ne nyt vaan voi olla. Ei mitenkään täydellisesti, mutta sen verran riittävän hyvin, ettei kannata kiirehtiä asioiden edelle.
Ei sitä kaikkia huolestuneita ajatuksia mitenkään pakoon pääse, eikä se ole edes ehkä toivottavaakaan, mutta kyllä se jonkin verran auttaa, kun keskittyy siihen, mitä milloinkin on käsillä ja tietoisesti pyrkii pysymään hetkessä. Sillä hiukan kuin ostaa lisäaikaa itselleen, kun huoli uhkaa alkaa kuormittaa liikaa. Voi heittäytyä käsillä olevaan hetkeen, ja jatkaa sen huolta vaativan asian ratkaisemista vasta hiukan myöhemmin, kun on hiukan lepuuntunut ensin. (Täytyy tähän nyt kuitenkin sanoa, että tämä toimii minusta hyvin, jos kyseessä oleva asia on yksittäinen ja selkeä ongelma. Jos taas harmitus on monisyisempää, tai on masennusta tai muuta sellaista, niin silloin tällaiset ajatuskikat kannattaa unohtaa, ettei turhaan kuormitu ajatustensa tarkkailusta vielä lisää.)
---
One thing that I have been forced to practice lately is keeping my thoughts in the present. I can't really boast about being a relaxed person and I'm not sure I even would like to become such, but learning how to just remain in the present is that aspect of relaxedness that I gladly welcome in my life.
Some weeks ago when we were just leaving on a vacation, our daughter's diagnosis worsened a bit. Obviously, that was not very uplifting thing just prior to going on a holiday. After waking up dozen of times for two nights and thinking about the situation non-stop during the days, I found myself packing suitcases in a rather low mood. At that point I decided in a slightly tragicomedian fashion that because nobody whom I love is dying or even hospitalized right now, I'm going to just live in the moment and cherish it as well as I can. I concluded that everything is as well as it could be right now, and that must be enough. Things were certainly not perfect, not even close, but well enough not to try to think any further than the current moment.
I don't believe that one can really simply stop thinking/worrying when one is going through a difficult patch. I don't even think that would always be desirable. But trying to focus in the moment is bit like buying some extra time for oneself, when worries threaten to grow too heavy to carry. Remaining in the present, enjoying the little things/talks, helps to regain strength to deal with the problem at hand bit later. In other words, after relaxing a little, one has far better capacity to pick up the battle again. (As a disclaimer I have to add that trying to change one's thinking patterns can help only when one's problem is clearly defined. If the situation is more complex, or one suffers from e.g. depression, it is better not to burden oneself even more by trying to observe and control one's thoughts.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti