you are enough.

Naisille voisi varmaankin antaa universaalin kunniamaininnan kunnianhimoisuudesta eri roolien välillä taiteilusta. Pitäisi olla hyvä siinä ja vähintään täydellinen tuossa, muistaa miljoona pientä asiaa ja ehtiä päivän aikana melkein yhtä monta. Eikä ainakaan koskaan saisi menettää kärsivällisyyttään. Eikä me naiset siinä kohtaa yleensä edes vielä puhuta mistään täydellisyyden tavoittelusta, vaan vain siitä, että selviytyisi arkipäivässä ilman, että tarvitsisi ihan kauheasti harmitella, ettei ole tarpeeksi oikein mitään. Tuntuuko tutulta? 

Jostain muistan joskus lukeneeni, että ajatus siitä, että riittää, kun tekee parhaansa, tarkoittaa pahimmassa tapauksessa käytännössä sitä, että ei oikeasti koskaan riitä mihinkään. Jokainen, jolla on ripauskin itsekritiikkiä, nimittäin tietää, ettei "parhaansa tekemisellä" ole minkäänlaisia rajoja. Aina voi yrittää olla hiukan parempi tai tehdä asiat hiukan paremmin. Kaikessa. Jaksamisen kannalta on kuitenkin parempi ehkä yksinkertaisesti päättää, mikä on oikeasti "tarpeeksi" ja arvioida asioita sen pohjalta. Ehkä vaikka niin, että esim. "äitinä olen tarpeeksi hyvä, kun... " Yleiskaavalla siis "missä-tahansa-roolissani olen tarpeeksi hyvä, kun..." Ehkä se auttaisi laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja huomaamaan, että ei kaikessa tarvitse olla edes kovin hyvä ollakseen tarpeeksi, ja ihan niitä kaikkia pikkuasioita ei ihan välttämättä tarvitse muistaa (saati ehtiä) yhden päivän aikana. Ja hermotkin saa mennä joskus ihan pienestäkin asiasta. Me kaikki kuitenkin olemme ihan tarpeeksi kaikkea, mitä arjessa on oltava, kun vaan emme odottaisi itseltämme koko aikaa ihan niin paljon.  Tarpeeksi on ihan riittävästi. Ei siihen tarvitse mitään lisätä.

----   

One should universally award all women for our ambitiousness in juggling between different roles in our daily lives. We often think we should be good at that one thing, almost perfect in the other, remember at least a million of little things and get most of them done in one day. And like that was not enough, we should of course never loose our patience. I don't think we even mean to be talking about reaching some sort of perfection. No, we are just talking about living a daily life so that one would not need to be too upset about not being enough on almost any account... Can you feel me?

I remember reading somewhere that when people say it's enough to do one's best, it easily turns to mean that one is never enough. Namely, everybody with at least tiny bit of self-criticism knows that one's best doesn't have limits. One can always try to be bit better. In everything. Therefore, rather than thriving to "do one's best" it might be rather vital to decide what is honestly "enough" and base the judgement of success on that. Something like this: "I'm a good enough mother if..." More generally to fit into our multiple roles in daily life: "In my role as x, I am good enough if..." Perhaps that could help to see things in a more merciful (and appropriate) context and realize that one does not actually need to be that good in everything in order to be enough. One does not really need to remember all those million things, nor have time to do so many things as we often expect from ourselves in one day. (Even that moment when our patience goes out of the window might not collapse quite everything.) We are all enough of everything that we have to be, when we just stop expecting so much from ourselves all the time. Enough is enough. There is not anything more that needs to be added to that.