Avioliitto on siitä jännä juttu, että sitä ei koko aikaa pohdi tai muutenkaan jatkuvasti asiana arvioi, on vain sellainen yleisen tyytyväinen ja elämä sopivan tavallista ja sujuvaa. Sitten taas välillä tulee pysähdyttyä ja tehtyä tilannearvioita. Esimerkiksi sellaisia sen tyylisiä, kuten: "Ollaanko me tyytyväisiä elämäämme?" tai "Mitä sinä toivot seuraavalta muutamalta vuodelta?"... Sellaiset: "Mitä sinä siitä ja siitä asiasta/suunnitelmasta tms. ajattelet?" ovat taas päivittäisiä pikatarkistusjuttuja, joita tulee kyseltyä tämän tästä puolin ja toisin. Mistäs sitä muuten tietäisi, mitä toisen päässä liikkuu, kuin kysymällä ja kertomalla? Viime viikkoina olen miettinyt, että kyllä sitä saa olla hurjan kiitollinen, että tietää kulkevansa kahdestaan samaan suuntaan. Molemmat oman luonteisinaan, mutta yhtä köyttä vetäen. Ehkä suunnan säilyttämisessä paras asia onkin juuri jatkuva molemminpuolinen puhuminen ja ne pienet päivittäiset tarkistukset. Kummankin on aika paljon helpompi joustaa tai sopeutua pikkujutussa, kuin odottaa asioiden kasautumista ja joutua miettimään strategiaa vasta sitten. Silloin niitä suurempia tilannearvioita tehdessä todeta tyytyväisenä, että mikäs meillä tässä on ollessa. Taas ollaan menty eteenpäin ja kasvettu taas yhdessä pikkuisen. Ja sitten vain jatketaan matkaa. Kiitollisina toisistamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti