Yleensä en sekoita politiikkaa tai muutakaan kovin vakavaotsaista tänne blogiin, mutta tällä viikolla varmaan kukaan ei ole muutenkaan välttynyt surullisilta uutisilta. Ranskan tapahtumat ovat tulleet esiin lähes jokaisen tapaamani ihmisen kanssa viime päivinä ja kotonakin ollaan ehditty keskustella useampaan otteeseen terrorismiuhasta, päättömästä väkivallasta, lehdistön vapaudesta ja sananvapauden rajoista. Mikään ei riitä puolustukseksi väkivaltaisiin tekoihin! Varsinkin demokraattisissa valtioissa on ylenmäärin keinoja vaikuttaa asioihin ilman minkäänlaista tarvetta turvautua väkivaltaisuuksiin oli kyse mistä asiasta tahansa.
Eettiseltä kannalta terrorismi onkin helposti tuomittavissa. Tämän viikkoisten teemojen toinen puoli, lehdistön vapaus, tai yleisemmin sananvapaus, taas on hiukan hankalampi käsite. Se on monelta osin hyödyke, joka on saavutettu monen mutkan kautta ajatuksella, että yhteiskunnasta tulee parempi paikka, kun se saavutetaan. Ehkä siitä on jossakin määrin jopa tullut identiteettikysymys. Itseilmaisu mielletään länsimaissa niin tärkeäksi osaksi sitä, keitä olemme, että emme voi kuvitellakaan luopuvamme siitä missään tilanteessa. Hiukan kuin koko identiteettimme rakentuisi sananvapauden varaan. Jäin miettimään, koenko itsekin olevani jotenkin enemmän minä, jos saan sanoa julkisesti ihan mitä vain haluan? Tai olenko hiukan vähemmän minä, jos en sano tai julkaise kaikkea, mitä mieleeni tulee? Tulin siihen tulokseen, että pelkkä itseilmaisu ei voi olla tasapainoisen identiteetin perusta.
Ehkä jonkinlainen vapaaehtoinen vapauden rajoittaminen yhteiseksi hyväksi voisi olla hyödyllistä meille, jotka ovat tottuneet toimimaan pitkälti ilman ulkopuolelta asetettuja rajoitteita. Nykyään on kuitenkin aika paljon muitakin puolipoliitisiakin teemoja, joita pidetään epäkorrekteina ottaa julkisesti esille miten tahansa, joten ehkä uskontojenkin suhteen täytyisi määritellä muutamia yhteisiä sääntöjä. En tarkoita, että se pitäisi tehdä nyt tehtyjen terroritekojen vuoksi tai vastaavien tapausten välttämiseksi lähitulevaisuudessa, koska silloin viestiksi voi helposti muodostua se, että terrorismin avulla saadaan muut alistettua. Silti yleinen yhteiskunnallinen keskustelu ehkä kuitenkin vaatisi hiukan tarkennusta sananvapauden määritelmän suhteen, koska moniarvoinen yhteiskunta ei oikein toimi kenenkään osalta, jos jokainen sorkkii toisille tärkeitä asioita ihan miten sattuu. Vapaaehtoisen vapauden rajoittamisen motiiviksi sopii pelon sijasta paremmin toimiva yhteisö. Voisi ainakin olettaa, että nimenomaan vapaudessa elävä kykenisi vapaaehtoisesti luopumaankin jostakin vapauteen liittyvästä edustaan. Vai onko sananvapaudesta tullut sellainen itseisarvo, että se jyrää kaikki muut arvot alleen? Itsenäisyyden ja itsekkyyden raja taitaa tässä kohtaa olla kuin veteen vedetty viiva.
Jääköön tämä kommentti ainoaksi tämän laatuiseksi täällä blogissa. Ajattelin kuitenkin, että tämän viikkoisten terroritekojen uhrien muistoksi lyhyt kommentti on paikallaan, vaikka mielipiteeni sananvapaudesta poikkeaakin täysin mielipiteistä, joita uhrit itse kannattivat. Juttu jatkuu muutaman viikon kuluttua varmasti etiikan luennoilla, se kurssi kun sattuu lukujärjestykseeni tulevalle lukukaudelle. Ensin kuitenkin ihan muuta. Huomenna on nimittäin vuorossa kirkkohistorian kokeen valvominen.
----
I am normally not mixing politics or other serious topics into the contents of this blog. However, I think this week nobody avoided the sad news from France anyway. The threat of terrorism, horrible violence and the concept of freedom of speech have surely been topics of conversation everywhere countless of times this week. There is absolutely no excuse for violence! Especially in democratic countries there are hundreds of ways to influece societies in a constructive manner.
Ethically speaking terrorism is easy one to judge. The other aspect of the same discussion, the freedom of speech is much harder to deal with conclusively. It is a benefit that has been fought for and gained, and therefore, we assume that we are naturally entitled to it. Perhaps it has even become an issue of identity. Being able to express ourselves has namely become an important part of who we think we are in the Western countries. Sometimes even into such an extent that we make it sound as if our entire identity was based on what we can say aloud publicly. I took some time to think by myself, whether I felt more me if I said everything I wanted, or conversely, bit less me if I chose not to say everything aloud. My personal conclusion is that one's identity can't be based on self-expression only.
Perhaps some level of voluntary limiting of freedom would be appropriate to us who are used to enjoy so thorough-going liberty. It seems to work in reference to some other semi-political themes where it is generally agreed that certain topics are inappropriate to be taken up publicly. Should religious issues not be added to the similar list of topics that demand some mutual respect when dealt with? I don't think such a decision should necessarily be done as a direct result, or due to the threat of terrorism, because that might easily send a mistaken message that one could reach one's goals by the means of terrorism. Yet, beyond the actual events during this week, we should reconsider the definition of the freedom of speech, because the pluralistic society clearly does not function well, if such liberty is considered absolute and unlimited. Giving up some of the freedom voluntarily should not be motivated by fear, but rather by the common good. One could assume that such free citizens, as we all are in the Western countires, were in a state to be able to voluntarily give up some benefits of our freedom. Especially because it has become explicit that the ideology of freedom of speech in its present extent no longer fulfills its original purpose of benefiting the society. I feel that the difference between independence and selfishness is in this case unclear.
I promise this is my one and only blog posting about this topic. Yet for the memory of those killed in the attacks, it felt appropriate to comment on the matter though my opinions differ strongly from the viewpoints the victims held dear. I am sure this is a topic we'll return to in couple of next weeks in the ethics lectures. But the first things first, tomorrow I'll be proctoring a church history exam.
