Lukija-arvonta

Belgia on kuuluisa suklaastaan. Sitä löytyy kaikista hintaluokista. Täkäläiset ovat kuitenkin tarkkoja laadusta, joten monet kohtuuhintaisetkin suklaat maistuvat muiden maiden herkkuja paremmalle. Joskus muistan lukeneeni, että raakasuklaan osuus valmiissa suklaassa on täällä huomattavasti suurempi kuin muissa Euroopan maissa.

Côte d'Or maitosuklaa on mielestäni parasta arki-illan suklaata. Siinä on erilainen maku, ehkä hiukan suolaisempi ja täyteläisempi. Se on tietysti täysin makuasia, josta voi olla montaa mieltä. Koska täällä blogissa on hankala pitää suklaatarjoilua, ajattelin, että lukija-arvonta voisi onnistua paremmin. Jos haluat osallistua, jätä pieni viesti kommentiksi tiistai-iltaan mennessä. Suoritan arvonnan osallistuneiden kesken ja lähetän suklaan voittajalle.

PS. Suklaalevy koostuu kahdesta pienestä (75g) levystä. Laatu korvatkoon määrän. Suurempaa olisi hankala lähettää.

PS2. Karkinostolakkoni ei tarkoituksella sisältänyt suklaata.

Uudet vaatteet

Kevättalvella ostin lastenvaateosastolta kesän ensimmäiset myynnissä olleet shortsit. Oli oikein hopeavyö mukana ja shortsit olivat reilun kokoiset, joten kokeillessa kiristimme kuminauhaa. Laitoin ne kotona kaappiin odottamaan säiden lämpenemistä. Nyt kun lopultakin tuli shortsikelit, huomasin, että ne ovat jo liian pienet. Tyttö on kasvanut koko kevään kuin kohisten. Melkein kaikki talvellakin ostetut vaatteet ovat jo liian pieniä. Huhtikuussa ostetut reilunkokoiset kengätkin kuulema hankaavat jo isoa varvasta...

En ole ennen huomannut, että kasvupyrähdys olisi mahdollista nähdä. Nyt tuntuu usein, että aamulla sängystä nousee nukkumaan mennyttä suurempi lapsi... Kävimme eilen nopealla ostosreissulla. Tyttö valitsi itselleen keltaisen H&M hellemekon. Keltainen on kuulema juuri nyt hyvä väri.

Kasvaminen on tietysti normaalia. Minusta se vaan tuntuu hiukan haikealta. En jotenkin ollut valmistautunut tähän pyrähdykseen. En tiedä, mitä oikein olin ajatellut. Elämänhän kuuluukin mennä eteenpäin.

Hulvatonta vai hillittyä

Hollantilaiset uskaltavat käyttää värejä. Luin äskettäin sisustuslehdestä PiP Studion omistajasta. Aika hulvattomia tuotteita! Silmänruoaksi aivan ihanaa, mutta en tiedä ottaisinko kotiini yhtään mitään. Pitäisi varmasti olla täysin valkoinen sisustus seiniä ja lattioita myöten.

Entäs belgialaiset? Maanläheisiä värisävyjä, mattapintaa, ja muuta hillittyä tyyliin Flamant. Niin neutraalia, että saattaisi kaivata jopa pientä piristystä.

Maita ei uskoisi naapureiksi, jos ei tietäisi varmasti niiden olevan kartalla lähekkäin. Kerran taidenäyttelyssä käydessäni opas selitti belgialaisten taiteilijoiden käyttäneen maanläheisiä ja synkähköjä värejä teoksissaan siksi, että säätilat ja luonto ovat täällä niin harmaita. Mieleen tuli väkisinkin hollantilaisten van Gogh ja ajattelin, että eipä ne samanlaiset säät pohjoisemmassa rajoittaneet samalla tavalla... Kuvittelen värien käytön liittyvän enemmän kansanluonteeseen kuin pelkästään paikallisiin säätiloihin, vaikka van Gogh varmasti mursikin monia raja-aitoja maalatessaan.

Täällä on tapana olla huomaamaton ja pidättyväinen, siellä näkyvä ja äänekäs, väitetään rajan eteläpuolella. Mitäköhän pohjoispuolella sanotaan täkäläisistä? Naapureista on jokaisella mielipide. Usein se on ennakkoluulojen värittämä, joskus totuuden mukainen. Vaikka totuuteen kyllä siinä tilanteessa kätkeytyy varmasti aimo annos solidaarisuutta kaikkea sitä kohtaan, mikä on tutumpaa.

Jamie Oliver

Tyttö katseli lauantaina anopin pastantekopuuhia ja siinä jutellessaan kirjoitti reseptin itselleen ylös. Oikeinkirjoituksen pienistä puutteista huolimatta siitä syntynee kunnollinen taikina. Anoppi teki suuren vaikutuksen pastataikinaa vaivatessaan ja kaulitessaan. Sovimme jo kokeilevamme reseptiä, vaikka tunnustan, että tarjosin sitä heti miehen ja tyttären yhteiseksi tehtäväksi. Olen varma, että he menevät pastaeksperteistä minua paremmin. Aloin kuitenkin heti kuvitella, miten mukava tuollainen taikina olisi pyöräyttää kiiltävän pastakoneen läpi. Sitten ajattelin Toscanan aurinkoa, kotoisaa italialaista maalaiskeittiötä keltaisine seinineen, laventelipellolta tuoksuvaa kevyttä tuulahdusta keittiön raollaan olevasta vanhasta puuovesta...

Matkalla satuin ruokakaupassa etsimään valmista tomaattikastiketta nopeaksi pastaseuraksi maanantai-iltaa varten. Satuin Jamie Oliver -hyllylle, jossa kaikkien tuotteiden kyljessä komeili kokin omakuva. Tölkin sisältö vaikutti mielenkiintoiselta, koska vastaavaa yhdistelmää en ole ennen huomannut Bertollin valikoimassa, josta hätävarakastiketölkkini yleensä valitsen. Jamie Oliverin kastike lupasi sisältää "rehellisiä aineksia, ihanaa ruokaa" otsikolla "Red onion & Rosemary pasta sauce, a simple fragrant favourite."

Kaupan pastan kanssa kastike oli ihan hyvää, mutta maistettuani sitä luulen osaavani tehdä itse samanlaista. Se syntynee oliiviöljystä, parista punasipulista, parista valkosipulinkynnestä, pienenpienestä palasta chiliä, tölkillisestä tomaattimurskaa, sokeria, pippuria, suolaa ja silputtua tuoretta rosmariinin oksaa. Kun silputun sipulin, valkosipulin ja chilin pehmentään ensin öljyssä, lisää sitten kaiken muun ja keittää hiljalleen n. 40 min. kastike on valmista. (Joudun tämän tietysti kokeilemaan, eikä se ole ihan se, mitä tölkkiin menneet ainekset etiketin mukaan ovat, mutta voisin melkein laittaa pääni pantiksi, että mausta tulee juuri samanlainen.) Me söimme kastikkeen parmesaanin kanssa sellaisenaan ilman lihaa, mutta tölkin kyljessä sitä suositellaan lammaspataan. Kananrintafile maistuisi varmasti myös hyvälle. Makukokemuksesta vielä sen verran, että mies oli sitä mieltä, että chili teki kastikkeesta turhan voimakkaan. Sen voi minustakin jättää kokonaan pois, koska sipulissa, valkosipulissa ja rosmariinissä on muutenkin tarpeeksi aromeja.

Jos Jamie Oliver muuten kiinnostaa, virallisilta kotisivuilta löytyy vaikka mitä. Reseptejä ennen kaikkea. Hattua täytyy nostaa, että kuuluisa kokki on tehnyt niin paljon valistustyötä saarellaan terveellisen kotiruoan puolesta. En vain ole varma, miten nuo valmiskastikkeet yhdistyvät siihen alkuperäiseen aatteeseen kotona valmistetusta ateriasta.

Loppu toistaiseksi

En melkein usko itsekään, että en ole ostanut karkin karkkia viiteen päivään. Olen jopa kulkenut karkkihyllyjen ohitse useamman kerran, mutta kieltäytynyt ostamasta yhtään mitään. Kerran tosin jouduin kiertämään koko kaupan toiselta puolelta, koska pelkäsin sortuvani, jos näen koko valikoiman. Se oli karkkiosasto, josta minulla oli entisaikaan tapana hakea kaupungin ainoat salmiakit...

En ole vähääkään laihdutustyyppiä, en missään muodossa. Sellaista, joka päättää ettei syö ikinä sitä tai tätä. Yleensä jo ajatus jonkinlaisesta tiukasta kieltäytymisestä, saa ruokahalun juuri kiellettyä asiaa kohtaan nousemaan kahta kauheammaksi. Luonteeni siis ilmiselvästi vastustaa kaikenlaisia totaalipäätöksiä. Nyt kuitenkin luulen päässeeni tieni päähän karkkien suhteen. En niin, ettenkö ikinä enää söisi karkkia, vaan niin, että aion saada karkinsyönnin kuriin. Ostamisesta kieltäytyminen sopii minulle paremmin, koska se ei tunnu niin radikaalilta, kuin 100% syömisestä kieltäytyminen. Se on ajatuskompromissi, joka jättää ainakin teoreettisesti hiukan enemmän tilaa luomalla illuusion satunnaisista karkeista ja siten vähentää totaalikieltäytymisestä syntyvän loppumattoman nälän. (Ymmärrän hyvin lukijaa, jota tämä psyykkaus jo lähes säälittää...)

Syitä tähän "loppu toistaiseksi" -päätökseen on muutamia. Viime vuosina olen huomannut, että karkit eivät maistu yhtä hyvälle kuin aiemmin (en tiedä onko joitakin reseptejä muutettu, vai olenko vain tullut aikuiseksi) ja toiseksi hampaani ovat alkaneet reikiintyä nopeammin kuin ennen. Kolmanneksi hiukan pelkään täkäläisiä hammaslääkäreitä. Heikkoina hetkinä mietin loppuko tai vähentyykö karkkinälkä jossakin vaiheessa itsestään. Olen kuullut sellaista väitettävän, mutta luulen, etteivät ne väittäjät olleet alunperinkään yhtä kroonisia karkinsyöjiä kuin minä.

PS. Kuvien ChupaChups:it eivät kuulu minulle. Ne vain sopivat aiheeseen ja olivat sopivan värikkäitä valokuvattavaksi.

Ihan oikein ylpeä

Joskus sitä huomaa sellaista potentiaalia, mikä ei vielä näy "virallisesti." Ehkä sitä ei ole vielä edes varsinaisesti olemassakaan. Siihen on kuitenkin edellytykset ja jos tarkasti katsoo ja ajattelee, sen saattaa nähdä ehkä olevan syntymässä. Se on sellaista vakaata luottamusta mahdollisuuksiin, joiden uskoo olevan olemassa. Äskettäin oli sellainen tilanne, että näin kirjaimellisesti sellaisen odottamani potentiaalin tulleen esiin. Voi, että olin oikein ylpeä! En tietenkään siksi, että minä olin sen nähnyt etukäteen olevan tulossa ja osasin sitä toivoa. Olin innoissani siksi, että sain olla todistamassa sellaista kasvuprosessia, mikä tuotti hyvää edistymistä ja kypsymistä.

En ikinä säästele kiitoksia, jos joku niitä rehellisesti ansaitsee. En usko sellaisiin ajattelumalleihin, että kehuista voisi (kukaan järkevä) ihminen ylpistyä. Päinvastoin ajattelen, että positiivisessa ilmapiirissä on paremmat mahdollisuudet onnistua. Kun tietää "nauttivansa luottamusta," uskaltaa ponnistaa korkeammalle. Kun tietää, että kykyihin uskotaan, uskaltaa käyttää niitä jännittämättä epäonnistumista. Olin niin ylpeä, etten voinut olla sanomatta sitäkin.

Vielä kotiin tultuanikin sisälläni oikein kupli hyvä mieli.