Synttäreitä juhlittiin vielä kavereiden kanssa! Kymmenen 7-vuotiasta on aikamoinen porukka. Olimme ensin jäätelöillä ja sitten siirryimme kahvilan muiden asiakkaiden iloksi suureen puistoon. Meteli kahvilassa oli niin hurja, että meinasi melkein paniikki iskeä.Synttärisankari oli tyytyväinen juhlaan, mikä oli tietenkin tärkeintä. Välillä kyllä oli kaikenlaista nipistelyä, etuilua, päätöntä riehumista, itkua, kompurointia ruohikolla, valitusta siitä, että aina joutuu väärinkohdelluksi, kiukuttelua siitä, kuka saa olla eka, kuka saa soittaa huuliharppua, kuka hyppiä säkkihyppelyä... Ryhmädynamiikka ainakin näiden kymmenen suhteen on hyvässä tasapainossa. Kaikki vaikuttavat suurinpiirtein yhtä voimakkailta luonteilta. Kaikki uskaltavat näköjään riidellä, pitää päänsä ja tönäistä tarvittaessa takaisin. Näistä ei todellakaan tarvitse sääliä tai suojella ketään.
Onkohan kaikki 7-vuotiaat ryhmässä kovaäänisiä? Tyttö piti ihan yhtä paljon ääntä kuin kaikki muutkin. Oli kyse mistä tahansa, jokainen huutaa toisia kovempaa, että saisi oman äänensä kuuluviin. Tulipa sekin todettua, että meiltä molemmilta puuttuu ala-asteen opettajalle sopiva ääni. Ainoa tiukka komento, mikä tehosi kerralla suhteellisen hyvin oli sellainen, kun sieltä kahvilasta lähtiessä sanoin mahdollisimman vihaisella äänellä, etten halua kuulla yhtään pillin puhallusta ennenkuin ollaan ulko-ovella. Tunsin oloni ihan ilonpilaajaksi, kun juhlassa käytin mokomaa pakotussävyä. Täällä on tapana puhua lapsille tosi kovaan sävyyn. Kovin ystävälliset komennot eivät todistetusti mene kilteimmällekään jakeluun ensimmäisellä tai toisellakaan kertaa.
Nyt on juhlat juhlittu! Ensi keväänä pitää keksiä jotakin muuta. Onneksi on siihen kokonainen vuosi aikaa.
Ai niin, yhdelle vieraalle tuli itku, kun joutui lähtemään kotiin. Se oli hyvä merkki, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti