tiistai 16. tammikuuta 2018

Ne yksinkertaiset asiat

Tällaisia kavereita näin, kun äskettäin kävin kävelylenkillä naapurustossa. En tosiaan ole mikään asiantuntija, mutta luulen, että nämä ovat paikallisia 'työhevosia.' Vlaamse trekpaarden -hepat tuntuu täällä olevan sellainen maaseudun ihmisten harrastus. Näille hevosille on näyttelyjä ja kilpailuja pienissä toritapahtumissa, ja joskus niitä näkee tiellä vetämässä hevoskärryjä. Ne on jotenkin sympaattisia hevosia, sellaisia tavallisia ja hienostelemattomia tyyppejä paksuine, karvaisine nilkkoineen. Ehkä vähän yksinkertaisia verrattuna upeampiin ja viimeisen päälle kiiltäväksi harjattuihin hevosiin, mutta minä tykkään näistä enemmän. Yksinkertaiset asiat on monesti niitä parhaita muutenkin.

Niin kuin vaikka se, että voi lähteä kävelylenkille ja on muutaman sadan metrin päästä jo vihreässä ympäristössä. Tykkään niin tästä meidän asuinpaikasta. Heti kun ovesta astuu ulos, maisema on viihtyisä ja kivoja lenkkireittejä on loputtomiin. Eikä kuitenkaan kaupat tai kaupunkikaan ole kaukana, joten sinnekin pääsee tarvittaessa nopeasti ja helposti. Yksinkertainen nautinto, mutta jos on joskus asunut jossakin, missä ei ole kivoja lenkkimaastoja ja riittävästi vaihtelua niihin, niin tietää kyllä mitä tarkoitan. Meillä ehkä ihan huipuimmat lenkkimaastot olivat aikoinaan Englannissa, kun asuttiin ihan lähellä kansallispuistoa. Oli kallioita, nummia, kukkuloita ja muuta. Rakastin sitä, että joka kulman takaa aukeni uudenlainen maisema. Nyt on erilainen maisema, mutta tykkään tästäkin. 

Kotiruoka on toinen elämän yksinkertainen nautinto. Monesti ateriat, mitkä on tehty vain muutamasta raaka-aineesta ovat ihan parhaimpia. Sellaiset asiat kuin kunnollinen pastakastike, raikas kalafile tai hyvälaatuiset vihannekset ja niin edelleen, ovat ehkä simppeleitä asioita listattavaksi, mutta tykkään siitä, että ruoka-aineet ovat hyvälaatuisia ja raikkaita. Ja, että niiden aito maku ei peity kaikenlaisen kikkailun alle. Olin muuten hiukan ihmeissäni, kun joululomalla käytiin kotimatkalla Saksan puolella ruokakaupassa. Siellä on valinnanvaraa paljon enemmän kuin täällä ja jokaisesta tuotteesta on aina vaikka kuinka monta vaihtoehtoa. Laatu ei kuitenkaan korvaa määrää. Yllätyin nyt siitä, että ruoan laatu oli ainakin tuolla kauppareissulla huomattavasti huonompi kuin täällä, vaikka kyseessä oli todella suuri ja hyvin varusteltu marketti. 

Perheen kanssa vietetty aika on myös niitä elämän yksinkertaisia, mutta tärkeitä asioita. Nykyään tuntuu, että korostetaan paljon sitä, että pitäisi kehittää jotakin erityistä, yhteistä tekemistä tai menemistä, luoda spesiaaleja muistoja ja niin poispäin. Kyllähän sellaisetkin jutut ovat arvokkaita, mutta itse ehkä kuitenkin pidän tärkeämpänä ihan arkista yhdessä oloa. Sellaista, missä jaetaan ihan tavallisia asioita, kuten vaikka päivän kuulumisia, kuunnellaan toisiaan ja ollaan yhdessä ilman minkäänlaista painetta suorittaa mitään sen kummempaa ohjelmanumeroa. Luulen, että ihan pelkkä aktiivinen läsnäolo on lopulta se mikä luo ihan itsestään niitä parhaita muistoja.         

Sellaisia yksinkertaisia asioita arjessani arvostan. Monesti parhaisiin nautintoihin ei tarvitse paksua kukkaroa, eikä edes kovin kummallisia järjestelyjä. 

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Tammikuun pelastus on peppermint bark -kakku



Joulun raivauksesta jäi jäljelle muutama mintunmakuinen karkkikeppi. Vieraita oli tulossa, joten leivoin (mahdollisimman) suklaisen kakun. Tein brownies-takininan, mutta lisäsin 2/3tl leivinjauhetta siihen, jotta se kohoaisi kunnolla ja paistoin sen kypsäksi asti. Mutakakkutaikinalle voi tehdä saman, uskoisin onnistuvan ihan yhtä hyvin. Kun kakku oli jäähtynyt leivinpaperin ja liinan alla (kannattaa peittää heti uunista tultua, ettei se kuiva jäähtyessään), sulatin kaksi valkosuklaapatukkaa mikrossa matalalla teholla. Leikkasin kakun paloiksi, mutta jätin palat paikoilleen. Paloittelu etukäteen auttaa, ettei pehmeä suklaa mene sotkuisen näköiseksi tai kovetu myöhemmin niin, että suklaa lohkeaa leikatessa. Kaadoin sulan suklaan pieneen minigrip-pussiin, leikkasin alakulmaan pienen reiän ja pursotin suklaan kakunpalasten päälle ja tyttö ripotteli karkkimurskaa suklaan päälle. Lopputulos oli tällainen kotitekoinen peppermint bark -kakku. Aika herkkua. Syötiin vieraiden kanssa, kun valkosuklaa oli vielä ihanan pehmeää... Ketään ei haitannut yhtään, että joulu jatkui tässä muodossa vielä hetken aikaa. Tammikuussa tarvitaan ehdottomasti jotakin herkkua. Joulukuun piparit ovat sulaneet jo kauan sitten, eikö vaan!?! 

Keittiön liitutaululle kirjoitin, että tämä kuukausi otetaan päivä kerrallaan. Kalenteri näyttää nimittäin heti jo tässä kohtaa sellaiselta, että ei kannata keskittyä mihinkään muuhun kuin mitä on milloinkin juuri tekemässä. Töissä on tässä kohtaa joka vuosi ihan käsittämätön suma. Ehkä helmikuussa helpottaa, kun rutiinit palaavat. Tai sitten ei. Viime kuukausina on tullut väkisinkin mieleen, että ehkä nämä ovat nyt niitä ruuhkavuosia, mistä paljon puhutaan. Oli miten oli, sen verran mindfulnessia kannattaa aina harjoittaa, että pyrkii elämään hetkessä. Ainakin sen verran kuin se milloinkin on mahdollista.    

lauantai 13. tammikuuta 2018

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Tätä amaryllistä ehdittiinkin odottaa... Eikä se avautunut vielä loppiaiseksikaan, mutta nyt aletaan selvästi jo olla voiton puolella. Uuden vuoden jälkeen leikkasin kukkavarret maljakkoon, kun ajattelin, että se saattaisi hiukan nopeuttaa näitä hitureita. Amaryllis ei tosiaan ole kärsimättömälle sopiva kukka. Täytynee muistaa muistuttaa itseäni sitten siitä taas joulukuussa. En muuten ole juurikaan vielä alkanut raivata joulua pois, mutta nyt varmaan täytyy viikon aikana aloittaa sekin. En pitänyt kiirettä, kun tuntuu että päivät ovat edelleenkin tasaisen harmaita ja pimeitä, joten on kiva, kun on hiukan jouluvaloja vielä ja hämärään aikaan ainakin voi edelleen tunnelmoida hiukan. 

Lehdestä luin viime viikolla, että Brysselissä oli joulukuussa vain kymmenisen tuntia aurinkoista, kun yleensä vastaava tuntimäärä on 45 tuntia. Vuosikymmenien ennätys kuulema tämän vuotinen auringottomuus. Ihmekös tuntui joulukuu niin pimeälle... Jossakin kohtaa sanoinkin miehelle, että en muistanut, että joulukuu olisi aikaisemmin tuntunut näin valottomalta. Ei se sitten ihan pelkkä oma tunne ollutkaan.

Nyt ollaan kuitenkin täälläkin menossa valoisampaa kohti, eikä siihen enää montaa viikkoa kulu, kun eron huomaa jo selvästi. Täällä alkuvuoden aurinko tosin tietää aina talvista ikkunanpesu-urakkaa, jos vain plussan puolella ollaan. Ilmassa on jatkuvasti niin paljon pölyä, että auringon paiste paljastaa likaiset ikkunat, vaikka marraskuun lopussa taisin ne vasta viimeksi pestä. Siinä kohtaa kaipaan aina pohjoisempaan ja puhtaampaan ilmaan. Sitten taas heti kun alan hommiin muistan, miten kamalaa on pestä monikerroksisia ikkunoita ja olen saman tien erittäinen tyytyväinen täällä oloon, koska täällä riittää yhden sisä- ja yhden ulkopinnan pesu. Hassua miten ihminen löytääkin elämästä kaikenlaisia kiitollisuuden aiheita...

Joulun raivaus



Tänä vuonna joulun raivaus jäi näin myöhään, kun yhteistuumin vielä haluttiin nauttia jouluvaloista kuusessa. Mukava oli, mutta nyt on ihan hyvä näinkin, että variseva kuusi seisoo parvekkeella odottamassa sitä, että mies laskee sen köyden avulla kadulle odottamaan roskakuskeja. Siitä olen joka vuosi iloinen, ettei kuusta tarvitse roudata rappukäytävän kautta ulos. Koristeet kellariin ja eilen tehtiin kunnollinen lauantaisiivous. Hassu juttu, miten koristelu on joka vuosi ihan ihanaa, mutta sitten kuitenkin raivaaminenkin on jotenkin vapauttavaa. Siitä tulee raikas ja ilmava tunne, yhtäkkiä on tilaa enemmän ja kaikki on taas hiukan minimaalisempaa, kun tasoilla on vähemmän tavaraa.  

Joulun raivaus on minulle ehkä enemmän siirtymäriitti kuin joulua edeltävä siivous, mistä yleensä selviän nopeasti ja kätevästi, koska en useimmiten lisää tavalliseen siivoukseen siinä kohtaa mitään muuta. Tammikuussa taas tekee mieli tehdä hiukan ekstraa ja hoitaa sellaisia kotitöitä, mitkä arjessa jäävät väliin. Jonkinlainen selkeyden tarve varmaankin näin vuoden alkuun. On mukavampaa ajatella uutta vuotta, kun kaikki 'sälä' on siivottu. Olen kyllä muutenkin sellainen ihminen, että jos ympärillä on liikaa kaaosta, en saa keskityttyä kunnolla. Hallitsemattomalta vaikuttava kaaos tuo sellaisen tunteen, että ei hallitse mitään muutakaan. Se on tietysti liiottelua, mutta tunteet ovat yleensäkin täysin subjektiivisia. Ajatus joka tapauksessa kulkee huomattavasti paremmin ja stressikin tuntuu siedettävämmältä siistissä ympäristössä. 

perjantai 12. tammikuuta 2018

Pikakelausta ja Belgravia

Onpas onni, että nyt alkaa viikonloppu! Tämä viikko oli niin työntäyteinen, että ihmetyttää itsekin miten selvisin... Valmistelin uutta luentomateriaalia reilun kymmenen tunnin edestä. Ehkä enemmänkin, mutta siinä ajassa sen matskun saisi käytyä läpi kuitenkaan vaivuttamatta opiskelijoita epätoivoon. Tunnustan nyt kuitenkin, että jouduin opettamaan sen kaiken kolmessa tunnissa. Kyllä, yleisön reaktiot olivat juuri sitä mitä sellaisella pikakelauksella voi odottaa. Puolustukseksi sanon, että enempää aikaa ei ollut, materiaali oli pakko sisällyttää mukaan ja se oli sellaista, että vaikka sitä pystyin kyllä tiivistämään, siitä ei pystynyt rakenteeltaan leikkaamaan mitään. Anteeksi ja kiitos. Ei kai sitä mitään muuta voi sellaisten luentojen päälle sanoa. Seuraavalla kerralla on pakko raivata hiukan enemmän tilaa tuolle pätkälle.    

Viime vuosien aikana olen joutunut lukemaan työn ja opiskelujen vuoksi niin paljon, että en ole juurikaan vapaa-ajalla jaksanut tarttua kirjoihin. Muutama rento kirja silloin tällöin, mutta noin niin kuin yleisesti olen lukenut ihan hurjan vähän. Olen aina tykännyt lukemisesta ja kokenut sen mukavan rentouttavana, joten vapaa-ajan lukemisen vähäisyys on välillä hiukan harmittanut. Sillä tavalla hiukan kitkerän suolaisesti, ihan kuin joku olisi tahallaan pilannut mukavan harrastuksen. Asialukemista on kuitenkin jatkuvasti ollut niin paljon, että muut kirjat eivät ole vetäneet puoleensa niin paljon, että olisin oikeasti saanut tartuttua niihin säännöllisesti. 

Joululoman alussa päätin, että loman aikana en koske työ- tai opiskelujuttuihin ollenkaan. Niinpä reissuunkin mukaan pääsi pari sisustuslehteä ja englantilaisesta kirjakaupasta Brysselissä ostamani Julian Fellowsin kirjoittama Belgravia. Se olikin hyvä ostos! Kertomus sijoittuu vanhaan aikaan ja on hiukan Downton Abbey -tyylinen, vaikka yhden kirjan mittainen kertomus on tietysti huomattavasti lyhyempi ja vähempisäikeinen, kuin massiivinen monen kauden ajan esitetty tv-sarja. Kirja ei ole todellakaan ole mitään korkeakulttuuria, eikä edes kevyenä romaanina mitenkään poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, mutta tarina on kuitenkin ihan mielenkiintoinen luettavaksi, vaikka hiukan hidastempoinen olikin. 

Kun ei ollut työ- ja opiskelujutuista painetta, niin huomasin, että kyllä rento lukeminen rentouttaa edelleen. Ajattelin, että tänä vuonna voisin koittaa silloin tällöin ottaa kirjan käteen vapaa-ajallakin. Mitään yhtään vaativampaa kuin tuollaista kevyttä hömppää en kyllä tosin jaksa tällä hetkellä edes ajatella vapaa-ajan lukemiseksi. Laadukkaampi kirjallisuus voi siis jäädä odottelemaan tulevaisuutta ja tilannetta, kun analyyttisempi lukutyylikin taas rentouttaa. Sitä hetkeä odotellessa pitää vaan pistää hyviä kirjaideoita korvan taakse odottamaan.     

maanantai 8. tammikuuta 2018

Äitiydestä ja vähän muustakin

Äitiys on hieno asia, mutta samalla myös sellainen vuoristorata, että heikkohermoista joskus hiukan huimaa. Monessa asiassa koen olevani erityisen onnekas, kun taas joissakin asioissa olisin kyllä toivonut olevani hiukan erilainen ihminen tähän projektiin. En nimittäin olisi vuosia sitten ikinä uskonut, että voisin jännittää ja pelätä niin montaa asiaa kuin mitä olen ehtinyt tässä vuosien aikana jännittämään ja pelkäämään. Jälkikäteen voi tietysti aina sanoa, että joitakin asioita mietti ihan, tai ainakin osittain, turhaan. Joistakin toisista asioista taas voi sanoa, että onneksi en tajunnut, että tällaistakin voi tapahtua. Aika monista asioista voi kuitenkin todeta, että omat reaktiot olivat ihan realistisia. Äitiys on nimittäin sellainen juttu, että siihen ei pysty osallistumaan puolella sydämellä, eikä tulevaisuus ole ikinä etukäteen täysin selvää. Jälkiviisastelu tai itsensä syyllistäminen evät siis kannata silloin kun huolesta on kyse.

Eilen kirkossa laulettiin loppuun vielä vanha hengellinen laulu, minkä kertosäkeistö on suomeksi muistaakseni jotakin sinnepäin että 'Jeesus elää, siksi elää tahdon.' Se on suomeksikin ihan hieno laulu, vaikka noin käännettynä se kuulostaa minun korvaani jotenkin aavistuksen verran elämänvastaiselle. Englanniksi en kuule siinä sellaista sävyä ollenkaan. Nyt vasta huomasin, että yhtä säkeistöä en ole edes ikinä huomannut.  

How sweet to hold a newborn baby,
And feel the pride and joy he gives;
But greater still the calm assurance:
This child can face uncertain days because He Lives!

En muista, että suomalaisessa versiossa ainakaan olisi tällaista säkeistöä ikinä ollutkaan! Englanniksi minun on täytynyt laulaa se monta kertaa vuosien aikana, mutta vasta nyt huomasin, mitä siinä sanotaan. Ehkä tämä huomio tuli kuitenkin hyvään kohtaan, koska tämä äiti ainakin rohkaistui tuosta näkökulmasta. Omassakin elämässä luottaminen on joskus hankalaa, mutta äitinä luottaminen on usein vielä monta astetta vaikeampaa. Mietin siinä mukana laulaessani, että sellainen "rauhallinen vakaumus" on kyllä tarpeellinen juttu, että tosiaan voi luottaa, että oma lapsi selviää mistä vain. Kenekään elämä ei koko aikaa mene myötätuuleen ja ihan realistisesti ajatellen jokaisen lapsen elämässä on välillä epävarmuutta tuovia päiviä. Pelottomuus ja luottamus ovat kuitenkin sitä, mitä toivoo lapsen elävän omassa elämässään todeksi vaihtuvista tilanteista huolimatta.

Tämän vanhan laulun yllätyssäkeistö olikin hyvä muistutus tähän vuoden alkuun! Sama Jumala, mikä kantaa äitiä itseään epävakaisina aikoina, kantaa lastakin. Äitinä sitä ei vaan aina omalta huoleltaan muista tai huomaa.