sunnuntai 13. elokuuta 2017

Koko totuus?

Viime viikkoina useissa suomalaisissa blogeissa on ollut keskustelua blogitekstien luomasta todellisuudesta ja siitä onko se nykyään pelkkää feikkiä tai toisin sanoen bloggajan toiveajatelua. Kaupalliset blogithan ovat viime vuosina muuttuneet enemmän ja enemmän ammattimaisesti toteutetuiksi ja huolella tyylitellyiksi kokonaisuuksiksi. Toisaalta aika samanlaista kritiikkiä olen joskus huomannut facebookissa, kun joku on ihmetellyt jonkun toisen positiivisia arkipostauksia, vaikka tyypin elämäntilanne ns. "vaatisi" jotakin muuta.

Nykymaailmassa tietysti jokaisella on varmasti medianlukutaitoa sen verran, että ei ihan vakavisssaan kuvittele blogista tai fb-profiilista saavansa kenenkään elämästä kokonaiskuvaa. Toisaalta kuitenkin jokainen luo kaikesta näkemästään ja lukemastaan mielikuvia ja rakentaa niistä omat olettamuksensa. 

Mikä siinä mediakeskustelussa jäi itseäni mietityttämään, oli vähän sama asia, kuin mitä tyttö välillä valittaa. Ihosairaus harmittaa ja lääkitys väsyttää välillä ihan mahdottomasti, mutta päällisin puolin hän näyttää täysin terveeltä omalta itseltään. Eikä hän tietenkään halua huokailla väsymystään ääneen, notkua laiskan näköisenä ihmisten ilmoilla tai yleensä edes paljastaa uupumusta ilmeillään, vaikka tietääkin, että seuraus on se, että kaikki eivät ymmärrä ollenkaan, miltä terveen näköinen sairastaminen tuntuu. 

Pitäisikö siis uskottavuuden vuoksi koko elämän pyöriä 100% harmillisen asian ympärillä? Ei tietenkään. Sen ymmärtää jokainen, että on ilman muuta parempi, jos pystyy lokeroimaan asioita mielessään niin, että elämään jää muutakin kuin sairautta, tai mitä tahansa muuta haastetta sitä nyt ihmiselle voikaan tapahtua. Olen itsekin muutaman kerran miettinyt, että odotetaanko minun postaavan täällä tai fb-profiilissa iloisten ja terveen näköisten valokuvien sijaan kuvia sairaala-apteekkiin vievältä, loputtoman pitkältä tuntuvalta kellarikäytävältä, tai keittiön kaapista, minne kerätään käytetyt ruiskut odottamaan ongelmajätteeseen vientiä. Tai jotakin muuta sellaista, missä sairaus ja sairastaminen on pääosassa.

Ainakaan tässä kohtaa en todellakaan halua esitellä mitään sellaista. Sairastaminen ja sen jäljet ovat yksityisasia ja sitä paitsi elämässä on muutakin. Nimenomaan sellaisena aikana, kun on jotakin harmillista ajateltavaa, kannattaa keskittyä kaikkeen mukavaan ja normaaliin niin paljon kuin se vain on mahdollista. Se auttaa rajaamaan sitä hiukan synkeämpää todellisuutta niin, ettei sairaus ja sen hoito vie koko tilaa, vaikka ei kuluisi päivääkään, ettei joutuisi jollain tapaa ottamaan niitäkin huomioon.

Takaisin siihen mediakeskusteluun. Totuus jokaisen ihmisen elämästä rakentuu joka tapauksessa palasista. Se, että kaikki palaset eivät ole julkisesti näkyvillä, ei mielestäni yhtään vähennä sitä totuutta, mikä on esillä. Mitä tällä postauksella peräänkuulutan on se, että iloiset ja posiitiviset asiat, sekä niiden huomaaminen ja niistä puhuminen, voivat parhaimmillaan olla hyvin toimiva ja terve selviytymisstrategia. Niitä ei kannata yhtään väheksyä somessakaan, ne nimittäin saattavat olla ihan yhtä rehellisiä kuvauksia ihan samasta elämästä. 

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Arjen iloja

Yhtenä lomapäivänä aikansa levättyään tyttö keksi alkaa leipomaan cupcakesejä. Ilahduin ideasta kovasti, koska tässä sairastamisen aikana ideat tehdä jotakin ihan tuosta vaan ovat olleet aika vähissä. Pistokset väsyttävät sen verran, että yleensä riittää, kun selviytyy perusarjesta ja kaikki ylimääräinen on enemmän tai vähemmän tauolla. Innostavia ideoita kyllä pulppuaa ihan entiseen tahtiin, mutta toteuttamisenergia on suurimman osan aikaa valitettavan vähissä. Ideoiden käytäntöön panoa joudutaankin sitten yhteistuumin säätelemään/mahdollistamaan sen mukaan, miltä kokonaisuus sattuu milloinkin näyttämään.

Lääkkeiden aiheuttamasta väsymyksestä tullessa puheeksi joskus alkaa aavistuksen verran ärsyttää, jos joku muistuttaa teini-iän olevan ihan luonnostaankin ns. saamatonta. En ole vakuuttunut siitä totuudesta yleisestikään, enkä varsinkaan tämän yhden ideariihen äitinä senkään vertaa. Ilman muuta teini-iässä on normaalia, että kotitöitä kuuluukin hiukan yrittää karttaa, vanhempien kanssa ei enää huvita lähteä kävely- tai pyörälenkeille eikä ruohonleikkaus ilman taskurahavastinetta kiinnosta. Harvoin olen kuitenkaan nähnyt sellaisia teinejä, jotka eivät olisi energisiä toteuttamaan omia ideoitaan kavereiden kanssa menemisestä, harrastusjutuista ja muista elämään kuuluvista mukavuuksista. 'Saamattomuus' ei siis minun mielestä ole mitenkään oikea sana kuvailemaan tervettä teini-ikää. Ehkä paremminkin se on aikuisen määritelmä sille, että nuori ei enää ole innokas toteuttamaan aikuisen keksimiä ns. hyödyllisiä ideoita aamusta iltaan. 

Tuona cupcakes-päivänä oli kuitenkin kiva, kun energia riitti leivontaan. Aina kun se riittää johonkin, niin siitä jostakin on iloa useammaksi päiväksi. Siis muutenkin kuin vain herkuttelun muodossa. Teini-iässä on nimittäin tärkeää, että saa asioita aikaiseksi. Ei niitä aikuisten ideoimia, vaan ihan omia.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Miten asuinpaikka vaikuttaa minään


Ranskassa asuvan Avec Sofié blogissa oli hauska kirjoitus siitä, miten asuinpaikka on muuttanut häntä. Harvemmin teen tällaisia suoria teemavarkauksia mistään suunnasta, mutta tuo otsikko jäi mietityttämään. Olemme nyt olleet Belgiassa tälläkin kertaa jo kaksitoista vuotta. Silloin kun tultiin tänne takaisin, monet asiat olivat jo sinänsä tutuntuntuisia muutenkin, vaikka tietysti pysyvästi muuttaessa huomaa nopeasti joutuvansa erilaiseen sopeutumisprosessiin kuin väliaikaisesti maahan tulevana. Nykyään varsinkin flaaminkielisten kulttuuri tuntuu niin tutulta, että monesti huomaan, että heidän logiikkansa on minusta paljon selvempää kuin muissa tuntemissani kulttuureissa. En tiedä, milloin se tapahtui, mutta siltä on tuntunut jo monien vuosien ajan. Tässä täytyy kyllä varmaan mainita se, että lähdin Suomesta jo lukion jälkeen, joten varsinaisesti aikuiselämää en ole siellä elänyt. Ehkä kaikki mielikuvani eivät siis ihan vastaa todellisuutta. (Saa kommentoida, heh!)

Miten olen muuttunut? 

Ensimmäinen juttu, mikä tulee mieleen on neuvottelutaitojen lisääntyminen. Itse olen kokenut, että suomalaisessa kulttuurissa voi mennä suoraan vaikeampaankin asiaan, pyytää sitä mitä tarvitsee ja yleensä asia kuin asia hoituu, eikä hankaliakaan asioita oteta kovin helposti henkilökohtaisesti. Täällä ollaan kuitenkin hiukan herkempiä. Ensin pitää muistaa hiukan puhua jotakin muutakin, antaa positiivista palautetta ja olla muutenkin mukava, ennen kuin kannattaa edes mennä siihen hankalampaan asiaan. Suoraan negatiiviseen asiaan menemällä saa yleensä aikaan vain vastahankaisen reaktion. Siitä tilanteesta voi olla vaikea neuvotella hyvää ratkaisua. Siinä tulee sitten helposti mieleen, että kohtelu ei ole reilua tai ihmiset eivät ole yhteistyöhaluisia. Se ei kuitenkaan ole minun kokemukseni mukaan totta. Luulen, että suorasukainen lähestymistapa vaan kuulostaa täkäläisittäin niin ärsyttävältä ja vaativalta, että se nostattaa karvat pystyyn. Suorasukaisuus kuitenkin istunee aika syvässä, koska joudun edelleenkin miettimään joissakin tiukemmissa tilanteissa etukäteen, millä kommenteilla saan jutun mahdollisimman optimaalisesti alkuun. Mutta sen kun muistaa, niin hyvin menee ja palvelu pelaa. 

Hygienia on täälläkin sellainen asia, missä on joutunut hiukan kovettumaan. En ole ihan kamalan pöpökammoinen, mutta monesti on siltikin parempi, että ei ajattele sellaisia asioita liian syvällisesti. Hulluksi tulee, jos alkaa puhdistaa tai desinfioida kaikkea mahdollista. Tosiasia on se, että täällä siisteystaso on minusta ihan normaali, mutta sen tarkemmasta hygieniasta ei kannata välittää. Esimerkiksi käy se, että tytön ollessa ala-asteella, lapsia kiellettiin tarhassa pesemästä vessan jälkeen käsiä, koska siihen kului liikaa aikaa. Siitä muutaman vuoden jälkeen tuli sikainfluenssa, joka sitten kuitenkin sai ainakin sen verran hälyä aikaan, että muutaman viikon ajan ennen päiväruokaeväitä lapsille tröötättiin desinfiointiainetta käsiin. Se ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, eikä lopulta aiheuttanut minkäänlaista muutosta edes niihin käsienpesurutiineihin. Kotona käsien pesu on ihan normirutiini meidän perheessä, mutta turha on alkaa miettiä, mitä pöpöjä muiden käsissä on tai alkaa puhdistaa esim. ovenkahvoja sen enempää kuin mitä normaalisiivouksella tekisi muutenkin. 

Keittiöhygienia ravintoloissa on mielestäni EU-säädösten kiristymisen myötä hiukan parantunut, mutta parempi silti jos ei turhaa kurki keittiöön. Kaikkia säädöksiä ei todellakaan noudateta samalla pieteetillä kuin Suomessa tehtäisiin. Muutama vuosi sitten seurasin hampparipaikassa, kun vessarouva pyyhki taukotyönään tarjottimia puhtaaksi sillä aikaa, kun vessassa oli asiakkaita. Rätti oli varmasti toinen kuin vessojen pyyhkimiseen, mutta en usko ollenkaan, että hän olisi jatkuvasti desinfioinut käsiään eri töiden välissä. Ajatus hiukan yökötti, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi, kun siinäkin paikassa on tullut muutaman kerran käytyä sen tapahtuman jälkeen. Hygienian kanssa olen siis muuttunut todella paljon rennommaksi.

Sama on muuten poskisuudelmien kanssa. Flunssaisenakin pussataan tervehdykset ihan normaalisti. Jos alkaa vastustella tautien vuoksi, niin saa 6kk vuodesta olla tervehtimättä ollenkaan. Sehän olisi kauhean epäkohteliasta, joten parasta vaan unohtaa koko hygienia ja vain toivoa säästyvänsä pahimmilta taudeilta. Siitä tuli toinenkin muutos mieleen. Yleensäkin nimittäin tuo tervehtiminen on täällä vähän monimutkaisempaa. Joissakin tilanteissa riittää moikkaus tai kättely, useimmiten kuitenkin tarvitaan yksi tai kolme pusua riippuen osittain tuttuudesta ja syystä miksi tavataan. Alunperin koin sen hiukan epämiellyttäväksi, että puolituntematontakin ihmistä täytyy mennä niin lähelle kasvoja. Näköjään sitä kaikkeen kuitenkin tottuu, koska en edes muista milloin viimeksi olisin edes arastellut tervehtiä sen vuoksi. "Henkilökohtainen tilani" on muutenkin kutistunut olemattomiin, joten menen nykyään huomaamattani seisomaan tai istumaan lähemmäs ihmisiä, kuin mitä Suomessa on tapana. Huomaan tämän yleensä vasta sitten, jos toinen osapuoli alkaa vaikuttaa vaivautuneelta.

Siinä muutama juttu, miten olen mielestäni muuttunut Belgiassa asuessani. Kyllä asuinpaikka ihmiseen vaikuttaa. Tietysti jos sitkeästi pitää kiinni omista tavoistaan ja uskomuksistaan, niin varmaan sitä pystyisi pysymään omanlaisenaankin, mutta sopeutuminen kyllä rentouttaa elämää huomattavasti, kun ei tarvitse ihmetellä tai ärsyyntyä joka asiasta. Ensimmäisinä vuosina tuli vertailtua enemmän ja tuntui, että Suomessa tai Saksassa, mistä silloin tänne tultiin, on jotkut asiat vaan niin paljon paremmin. Jossakin kohtaa kuitenkin paikallinen logiikka alkoi tuntua loogiselta. Sen jälkeen aloin pikkuhiljaa huomata, että täälläkin ollaan oikeassa monissa asioissa ja itse asiassa olen monesta asiasta aikalailla samaa mieltäkin. Se käsien pesun skippaaminen vessan jälkeen on edelleen satunnainen kysymysmerkki, mutta se on kuitenkin ihan pikkujuttu, jos ajattelee elämän kokonaisuutta. Eihän täällä edes lapset sairasta vatsatauteja sen useammin kuin muuallakaan.         

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Elokuvaehdotus: Hidden Figures

 

Toinen elokuva, minkä äskettäin katsoimme iTunesilta on Hidden Figures. Tämä on ihan ehdoton must viime kevään elokuvista. Se kertoo kolmesta matemaatikkonaisesta, jotka vaikuttavat olennaisella tavalla NASA:n avaruustutkimuksen kehittämiseen. Älykkäiden naisten uralla etenemistä hidastaa kuitenkin naiseuden lisäksi myös ihon väri. Valkoisten miesten maailmassa nämä naiset joutuvat todistamaan uudestaan ja uudestaan kykenevänsä suorittamaan mitä monimutkaisempia laskutoimituksia. 

Elokuva on koskettava kuvaus ajalta, jolloin rotusorto oli vielä arkipäivää eikä naisten odotettu tekevän uraa kodin ulkopuolella. Sopiva sekoitus mielenkiintoista historiaa avaruustutkimuksen alusta, yhteiskunnallista kehitystä ja politiikkaa. Elokuva kertoo aikakaudesta todentuntuisesti, mutta yllätyin iloisesti siitä, että kiukkuisen feminismin peruspiirteillä se ei kuitenkaan leiki. Naiset pärjäävät kyvykkyydellään eivätkä äkäisyydellään, vaikka olosuhteet eivät olekaan heille suotuisat. Tässä on onnistuttu niin hyvin, että positiivinen ja sympaattinen vire oikein alleviivaa yhteiskunnallisten epäkohtien vääryyttä. Negatiivisella kuvauksella ei olisi pystytty voimakkaampaan kannanottoon.

Tässä vielä trailer:

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Loma-askartelua: Kanin ulkohäkki



Muutama puhelinkuva eilisestä kesäprojektista. Tilasimme amazon.de kautta Nanook-pupuhäkin parvekkeelle. Ohjeet olivat kuin suoraan jostakin kolmenkymmenen vuoden takaisesta kiinalaisesta askartelumallista, mutta niin vaan saatiin naisvoimin häkki koottua. Sen verran tehtiin omaan tyyliin, että lisäiltiin puuliimaa kaikkiin liitoksiin ja vaihdettiin ruuveja, jos paketin mukana tulleet ruuvit näyttivät liian heppoisilta. Lopputulos oli yllättävän tukeva ja kaunis ulkohäkki, vaikka suoraan sanottuna noita ohjeita katsoessani ajattelin, että lieköhän kaikki palat edes sopivat paikoilleen. 

Katsotaan, kuinka hyvin häkki sateessa suojaa ja kauanko se säilyy käyttökelpoisena. Käyttökokemukset olivat kaikissa häkeissä laidasta laitaan, joten lopulta valitsimme yksinkertaisesti sen, mikä näytti hauskimmalta järkevässä hintahaarukassa. Postitus oli todella nopea ja häkki tuli perille litteässä paketissa kolmessa päivässä. Bitymikatto ja portaat haisivat aika vahvasti, kun paketti avattiin. Toivottavasti ulkoilmassa käry kuitenkin haihtuu nopeasti.

Nyt vaan pitäisi pupun oppia kulkemaan portaita ylös ja alas. Porkkana ylhäällä tuntui ensin olevan toimiva houkutin, mutta pupulaiskimus keksi, että sen saa sieltä alas kurottelemallakin. :D

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kalkkimaalin käyttökokemus


Keväällä löysin kirpparilta puisen kaksimetrisen laatikoston. Se oli petsattu tummaksi (väri oli kutakuinkin sama kuin tuon suuren taulun kehyksessä), joten jotakin piti keksiä. Aluksi mietin, että maalaisin sen mustaksi, sitten keksin, että alaosa voisi olla mattabeige ja kansi puupintainen. Joidenkin projektien kohdalla kuitenkin käy niin, että suunnitelman jokainen osa uhkaa johtaa tappioon... 

Aloitin hiomalla kantta käsin varmistaakseni, että puu tumman lakan alla on oikeasti hiomisen arvoista. Jonkin ajan kuluttua totesin iloisesti sen olevan niin ja päätin jatkaa hommaa hiomakoneella. Mies hiukan ihmetteli, että olohuoneessa meinasin saada sen hiottua, mutta koska siirtämiseen olisi tarvittu neljä miestä, päättelin, että kokeilen ainakin, josko pöly laskeutuisi suurimmaksi osaksi kaapin ympärille. Jouduin lopettamaan hiomisen puolen tunnin kuluttua kun olin saanut n. 50cm osan kannesta hiottua. Tyttö tuli yläkerrasta ja huusi portaikosta: "Äiti, mitä ihmettä sä teet, kun täällä ei melkein pysty hengittämään ja ilma on niin harmaata, että mä en melkein edes näe sua..." Se loppui siihen. Turha varmaan edes mainita, että se lauantai menikin sitten verhojen ja ikkunoiden pesussa ja pölyn pyyhkimisessä...

Seuraavaksi hioin jäljelle jääneet pinnat käsin pikaisesti aika karkealla hiomapaperilla nopeuttaakseni hommaa. (Käsinhiomalla pöly ainakin laskeutuu suurimmaksi osaksi lähimaastoon.) Aikani maaleja vertailtuani tulin siihen tulokseen, että kokeilen kalkkityyppistä maalia, koska sen luvattiin olevan ohuenohut ja matta. Maali ei kuitenkaan ollut perinteistä kalkkimaalia, vaan ihan kemiaa, minkä avulla lopptulos muistuttaisi kalkkimaalia. 

Ensimmäinen ongelma oli, että maali oli niin paksua ja nopeasti kuivavaa, että levittäminen ohuesti oli yllättävän hankalaa. Vasten ohjeita päädyin hiomaan sitten kerrostenkin välillä, mistä tietysti tuli jälleen toivoton määrä valkoista hienoa pölyä. Kuivaa pintaa katsottuani en uskonut, että kannattaisi jatkaa toiseen kerrokseen ilman hiomista. 

Seuraava ongelma oli, että maalin värikartta ei vastannut millään tavalla lopputulosta. Tummasta beigestä, väri taisi olla viralliselta nimeltään "juutti," tuli kerman valkoinen. Vertasin lopputulosta värikarttaan ja lopputulos oli kyllä ihan rehellisesti yksi valkoisista sävyistä ylärivillä, kun taas purkin perusteella olisi pitänyt olla ihan tummimpien joukossa kartan alarivillä. Siinä vaiheessa alkoi ärsyttää niin paljon, etten viitsinyt edes lähteä valittamaan ja vaatimaan uutta purkkia. 

Lopputuloksena on nyt tuollainen maalaisromanttinen jykevä kaappi. Ei se pahalta näytä, jos maalaisromanttisesta tyylistä tykkää, mutta ei se vastaa millään tavalla rouheampaa tunnelmaa mihin pyrin. Maalaisromanttisuutta lisää vielä tuo hionta, mutta se oli pakko tehdä viimeisen kerroksenkin jälkeen, koska maali ei mitenkään levittynyt tasaisesti. Hiominen oli ainoa keino saada lopputuloksesta siisti ja ohuen näköinen. 

Lopuksi jätin kalkkimaalille suositellun vahauksen tekemättä kokonaan, koska tästä maalaisromantiikasta on jossakin kohtaa päästävä ehdottomasti eroon. (Kunhan tässä vaan jossakin kohtaa intoa riittää jatkaa tätä projektia, huoh!) Nyt nimittäin ongelmana on se, että kalkkityyppisen maalin pintaan ei taida tarttua ihan mikä vaan, joten parasta on kai jatkaa saman firman tuotteella ja toivoa, että löytyisi tarpeeksi tumma sävy. Täyteen maalinpoistoon ei varmaan riitä kärsivällisyys. Ei värikartat tietysti ikinä vastaa todellisuutta ihan täysin, mutta näin suurta eroa ei ole kyllä ikinä tullut vastaan. 

Maali oli Rust-oleum Chalky Finnish sävyssä Jute. Täytyy sanoa, että en todellakaan suosittele sitä minkäänlaiseen maalaamiseen. Värikartta on täysin pielessä ja maalin rakenne on erittäin huono, ellei sitten nimenomaan hae sellaista tee-se-itse vaikutelmaa, missä siellä täällä on paksuja siveltimen vetoja ja näyttää, että maali on kuin kuorrutuksena huonekalun pinnassa. Ehkä maalia olisi voinut ohentaa hiukan, mutta epäilen, että sen jälkeen tarttuvuus ja peittävyys olisivat olleet entistä huonommat. Purkin kyljessä luvataan, ettei koko projektin aikana tarvitse hioa ollenkaan, mutta ilman hiomista alussa, välissä ja lopussa, lopputulos olisi varmasti vaatinut kaatopaikkakeikkaa. Itse en voi sietää huonosti maalattuja huonekaluja. Maalaaminen on sellainen laji, että se kannattaa mieluummin jättää tekemättä kokonaan, jos sitä ei aio tehdä kunnolla.

Noin niin kuin yleisenä ehdotuksena kaikkien viime vuosien askartelublogeissa yleistyneiden kalkkimaalin käyttöideoiden vastapainoksi sanoisin, että jos teillä on yhtään kunnianhimoa maalausprojekteissanne niin pysykää kaukana "kalkki"-tyyppisistä maaleista ja valitkaa mieluummin mattapintaista akryli- tai alkydimaalia. Ne vaativat enemmän pohja- ja välityötä rehellisine hiomisineen ja maalikerrosten kuivatteluineen, mutta lopputulos on huomattavasti ammattilaisemman näköinen kuin kalkkimaalituhraukset.