tiistai 21. marraskuuta 2017

Vanha kulho säröineen

Löysin tämän antiikkikulhon kirpputorilta jo muutama vuosi sitten. Kassalla edelläni asioiva kääntyi tutkimaan sitä ja kysyi, mitä meinasin tehdä sille. Ei minulla mitään suunnitelmaa ollut. Suurimman osan aikaa se onkin joko ollut kaapissa odottelemassa käyttöä tai sitten palvellut yksinkertaisesti tavallisena kulhona eri tilanteissa. Sen tumman sininen kuvio on poikkeuksellisen runsas ja kaunis, vaikka lasituksen alla se onkin tummunut ja krakeloitunut voimakkaasti. Elämän jäljet eivät kuitenkaan ole sen kauneutta vähentäneet. 

Monen erillisen yhteisvaikutuksen summana pääsin jokin aika sitten erääseen tilaisuuteen, missä huomasin konkreettisesti, että säröiksikin luokiteltavat elämänkokemukset voivat joskus muuttua käyttövaraksi. Nykymaailmassa tuntuu kuitenkin hallitsevan sellainen ajattelutapa, että elämän haasteista yritetään heti alkaa takoa näkyvyyttä, julkisuutta ja rahaa. Viihdeala tästä on varmasti kaikista karuin esimerkki, mutta yhtä lailla tätä piirrettä tuntuu löytyvän media ja kirja-aloilta, ja joskus jopa hengellisistä piireistä. Juuri ja juuri ehkä selvitään voiton puolelle, jos aina ihan vielä sinnekään, mutta rahan tai julkisuuden vuoksi tuodaan oma rikkonaisuus kaiken kansan nähtäville. 

Ehkä monet ihailevat sellaista avoimuutta ja rohkeutta, koska selvästi tälle käytökselle on markkinarakoja ja kiinnostusta yhteiskunnan eri aloilla. Ehkä se olisi kuitenkin paljon terveempää antaa ihmisten ensin toipua, nousta jaloilleen ja normalisoida elämänsä takaisin raiteilleen, ennen kuin yritetään kääntää kovin musertavia haasteita kenenkään hyväksi tai varsinkaan kaupalliseksi eduksi.

Järisyttävien kokemusten jälkeen ihminen kuitenkin yleensä tarvitsee aikaa ja rauhaa rakentaakseen itsensä uudelleen. Yksittäiset palat voivat tietysti loksahtaa yllättäenkin kohdalleen jonkin äkkinäisesti tapahtuvan kokemuksen kautta. Tällaisia kokemuksia voi olla esim. terapian avulla auennut uusi näköala, jonkinlainen nopea ulkoisten olosuhteiden muutos, tai hengellisessä mielessä aika tyypillisesti uskoon tulemisen kokemus tai jonkinlainen yliluonnollinen ihme. Kaikki näistä voivat ilman muuta olla arvokkaita ja vahvoja kokemuksia, ja myös muuttaa radikaalilla tavalla henkilön tapaa kokea elämää. Silti niistä kaikista on vielä aika paljon matkaa siihen, että arkinen tasapaino päivittäiseen elämään löytyy pysyvästi. Sen löytymiseen tarvitaan yleensä enemmän aikaa ja tukea, kuin pelkkä käänteen tekevä hetki. 

Säröistä voi ilman muuta tulla käyttövaraa, mutta jos kokonaisvaltaista tervehtymistä toivoo itselle tai toiselle, niin kannattaa ensin antaa pölyn laskeutua ja elämän palautua tukevasti raiteilleen. Sen jälkeen henkilö on sekä vahvempi, että myös viisaampi, pohtimaan, missä muodossa niistä kokemuksista voi ammentaa muille. Joskus voi mennä pitkäänkin ennen kuin haasteelliseen elämän vaiheeseen saa tarpeeksi etäisyyttä, mutta tässä asiassa ei kannattaisi kiirehtiä. Sen verran itsesuojelua olisi hyvä harrastaa, että tiedostaa, missä kohtaa alkaa oikeasti olla jo niin vahvoilla, että vaikeuksista kumpuaa voimaa sen sijaan, että ne repisivät joka kerran asiat auki uudelleen. 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Mandariinin tuoksu

Ei muuten varmaan ole parempaa syystuoksua kuin mandariini! Kaneli tulee hyvänä kakkosena ja vaniljakin tietysti siinä perässä. Mandariini on kuitenkin ihanasti kirpeän raikas. Näitä lehdellisiä versioita saa täällä ostaa puulaatikoissa. Meillä on mennyt varmaan jo viisi laatikollista muutaman viikon aikana... Mandariineistä kannattaakin nauttia sen aikaa, kun ne ovat herkullisen mehukkaita. Kausi loppuu nimittäin yhtäkkiä kuin seinään ja sen jälkeen niiden suuntaan ei kannata edes katsoa. 

Lehdelliset mandariinit tuntuvat muuten säilyvän hiukan lehdettömiä paremmin ja, kuten sanottu, tuoksukin on voimakkaampi. Ja onhan nuo niin kauniita. Joka vuosi tässä kohtaa kuvaan niitä ainakin yhden kerran. Eräänlainen syystraditio sekin, vaikka varmaan kyllästytän teidät näillä joka vuotisilla mandariinipäivityksillä. Niitä on kuitenkin vain kerran vuodessa, joten ehkä sen kestää, hah! Palataan asiaan seuraavan kerran ensi vuoden marraskuussa. 

Syksyn hedelmistä tuli kauden vihannekset mieleen. Tuttu juttu tämäkin, mutta silti uudestaan vinkkaamisen arvoinen. Laitoin äskettäin ruoan lisukkeeksi eri värisiä porkkanoita, palsternakkaa ja punajuurta uunissa. Vihannekset vain kuoritaan ja leikataan suurin piirtein saman kokoisiksi, pitkulaisiksi paloiksi kulhoon. Loraus oliiviöljyä ja suolaa. Sekoitus ja pellille levitys. Hiukan tuoretta timjamia mukaan ja uuniin 175 asteeseen n. 45 minuutiksi. Näitä vihanneksia voisi syödä ihan loputtomiin. Palsternakka ja punajuuri ei oikein maistu tässä talossa mitenkään muuten, mutta tässä muodossa nekin muuttuvat ihan herkuksi.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Luurankona kaapissa

jouluvalot, kirpputori
Viime viikolla ripustin tähtivalot keittiön nurkkaan. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin synkeän pimeä loppusyksy! On se varmaan aina ollut, mutta tänä vuonna se tuntui musertavammalta kuin ikinä aikaisemmin. Ehkä ihan vaan siksi, että lokakuu oli mitä ihanin. Sellainen varsinainen lokakuu maximus. Suurimman osan aikaa aurinko paistoi ja lämpömittarikin nousi parhaimmillaan jopa 17 asteeseen. Villatakki ja balleriinat ilman sukkia riittivät vielä mainiosti. Sitten siirrettiin kelloja talviaikaan ja ei kestänyt kuin pari päivää, kun yhtäkkiä sääkin muuttui. Auringon tilalle tuli viileää, kosteaa ja harmaata. Ja pimeää niin aikaisin, että viikon ajan tuntui, että jo iltakuuden jälkeen voisi kömpiä nukkumaan.

Onneksi se siitä parissa viikossa tasaantui, pääsin rytmiin kiinni ja aurinkokin on tällä viikolla tullut muutaman kerran esiin, mutta siinä harmaudessa pengoin kellarissa joulutavaroiden seasta nuo tähtivalot. Ajattelin, että tätä ei kestä, jos joutuu odottamaan joulukuun kuudenteen. Se on täällä Sinterklaas-päivä ja vasta silloin "kuuluu" alkaa ripustella valoja ja koristella joulua. Veikkaan kyllä, että naapurit ovat jo tottuneet, ettei me ikinä pystytä odottaa niin kauaa. En kuitenkaan muista, että olisin ikinä ihan näin aikaisin aloittanut valojen kanssa. Järkeilin kuitenkin, että nuo tähdet ovat sen verran nurkassa, että ne eivät näyttäydy ulos jouluvaloina... Vaikka mitäpä se! Ei kai kukaan voi ketään estää, vaikka kotonaan ripustaisi jouluvalot jo kesäkuussa!?! Joskus sitä vaan silti yrittää sopeutua joukkoon noin niin kuin päällisin puolin. Ei se varmaan haittaa, jos ainoa "luuranko kaapissa" on jouluvalot. 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Instakelpoisella kotimatkalla töiden jälkeen

pyörän kori, työmatka

Mummopyörä, hollantilainen pyörä
Perjantai-iltana tulin töistä poikkeuksellisesti pyörällä. Yleensä valitsen kävelyn, mutta en ollut varma, miten pitkään mun iltapäiväpalaveri kestää, joten sovittiin, että mies menee mun pyörällä aamulla ja mä ajan sillä kotiin illalla. Yksi kätevimmistä yhteisen työpaikan eduista on se, että kulkupelejä voi vaihtaa kesken päivän, hahah! 

Silloin tällöin meiltä kysytään, miltä tuntuu olla töissä samassa työpaikassa. Ajattelin, että siitähän voisin kirjoittaa postauksen. Kulkupelien vaihtamisen lisäksi se on oikeasti kyllä muutenkin kiva olla samassa työpaikassa ja pystyä välillä ainakin moikata päivän aikana. Kiva on myös joskus saada istua vierekkäin palaverissa tai muussa yhteisessä tapahtumassa. Itse työtehtävät ja -vastuut ovat kuitenkin niin erilaisia, että vaikka mies voi joskus auttaa minua, esim. tuuraamalla jonkun luennon hätätilanteessa, minä en voi ikinä tehdä mitään vastapalvelukseksi. Tausta tähän on se, että vaikka miehellä on sama koulutus kuin minulla, minulla ei ole sitä muuta koulutusta tai työkokemusta, mitä hän tarvitsee omissa tehtävissään. Mies on organisaation johtotehtävissä ja minä taas teen ihan tavallista opettajan työtä muiden opettajien kanssa. Niinpä samasta työpaikasta huolimatta meistä molemmat tekevät omia hommiaan. 

Selkeä rajanveto on tässä asiassa kaikkien etu muutamasta täysin selvästä syystä. Ensinnäkin meidät on nimetty täysin erilaisiin tehtäviin, ja sen vuoksi meiltä odotetaan ihan erilaisia asioita. Minun roolini vaimona ei lisää minulle meriittiä, ei tee minusta minkään sortin yleistä asiantuntijaa tai edes edustusrouvaa. Se ei myöskään anna minulle minkäänlaisia erikoisoikeuksia mihinkään tilanteeseen. Minä keskityn omaan työhöni ja yritän parhaani mukaan kehittyä siinä. Tykkään omasta työstäni todella paljon ja se tarjoaa minulle jatkuvasti mielenkiintoisia haasteita. 

Toiseksi uskon, että me molemmat stressaantuisimme nopeasti, jos joutuisimme omien töidemme lisäksi olemaan aktiivisesti toistemmekin työasioissa mukana. Ainahan sitä puolisoina molemmat tukevat toisiaan henkisesti, mutta sen enempää ei työasioissa edes puoliso-työkavereina kuulukaan tehdä. Molemmat hoitavat omia työasioitaan itse niin kuin parhaaksi näkevät. Paras tuki työasioissa onkin se, että kotona saa olla työasioilta rauhassa ja tietää olevansa arvostettu ja rakastettu.  

Kolmanneksi siitä seuraisi nopeasti aika sekaannusta sekä työkavereiden että opiskelijoidenkin kanssa, jos tämä raja ei pysyisi selkeänä. Satunnaisesti joudun tietysti välikäteen, kun joku kysyy minulta jotakin miehen työhön liittyen. Sellaisissa tilanteissa ohjaan aina hoitamaan asian oikeassa osoitteessa. Periaatteeni on, että en vastaa yksinkertaiseenkaan kysymykseen, jos en ole siitä vastuussa. Pyrin myös siihen, että en kommentoi sellaisissa tilanteissa, mitkä eivät kuulu minun työni piiriin. Saan omassa työroolissani olla ihan riittävästi vaikuttamassa niihin asioihin, joista oikeasti tiedän jotakin. 

Eri kulttuureissa on varmasti erilaisia tapoja suhtautua työntekoon pariskuntana. Joissakin toisissa kulttuureissa vaimon rooli määräytyy miehen työn mukaan. On myös naisia, jotka heittäytyvät mielellään edustusrouvan rooliin. En siis sano, että meidän tyyli on jotenkin yleispätevä ratkaisu. Meille se kuitenkin asia toimii näin ja koemme molemmat selkeästi eriytetyt roolit parhaaksi. Meistä kumpikin ajattelee, että molemmilla täytyy olla oma, toisistamme riippumaton ja mielekäs työkuvio. Työstä saatava tyydytys on suurempi, kun jokainen panostaa omaan juttuunsa täysillä silloinkin, kun ollaan samalla työpaikalla.              

torstai 16. marraskuuta 2017

Myötätunto on enemmän



Löysin "luonnostelmakansiosta" kesän ajalta tällaisen kirjoituksen. Se on sen verran ärhäkkä, että olin varmaan siksi jättänyt julkaisematta. Olen kuitenkin edelleen samaa mieltä, joten menköön vaan. Tämähän on mun blogi, joten voin sanoa mistä aiheesta vaan ihan mitä haluan, hahah! No, ei vaiskaan, en halua tahallaan ärsyttää, mutta jotkut asiat saa mut kyllä aina kiipeämään barrikadille ihan ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa senkin uhalla, että jotakin alkaa ottaa päähän. Myötätunnon peräänkuuluttaminen on yksi sellaisista teemoista.

Säälistä sanotaan, että se on sairautta. Se on varmaan tottakin, koska perustuuhan sääli aina jonkinlaiseen ylemmyyden tuntoon, siitäkin huolimatta, että tarkoittaisi vain hyvää. Myötätunto sen sijaan perustuu toisen asemaan asettumiseen. 

Myötätunto on kuitenkin jollain tapaa taitolaji. Se vaatii toisen ihmisen tilanteen/tunteen huomioimista, sekä kykyä asettaa omat tarpeet hetkeksi syrjään. Kuvittele vaikka tilannetta lapsena, jolloin olisi coolimpaa mennä porukan mukana ja jättää ryhmästä joku jälkeen yksikseen. Ihan selvää on, että todennäköisesti lapsijoukosta ei löydy kovin montaa, jotka olisivat valmiita uhraamaan omaa huviaan sen yhden vuoksi, joka saattaa olla jollain muullakin tapaa ei niin toivottu kaveri. Toivon, että me aikuiset puututaan sellaiseen käytökseen. Olen kuitenkin harmikseni huomannut, että osa aikuisista ummistaa silmänsä tässä kohtaa ihan täysin.  

Myötätunto ei tunnu olevan kovin pelikortti nykymaailmassa. Ei varsinkaan niitä kohtaan, joihin ei ole suurempaa tunnesidettä. Ongelma ei ole pelkästään lasten. Samanlaistahan tapahtuu aikuistenkin kesken, vaikka sitä ei enää tehdäkään niin selkeän avoimesti kuin lasten maailmassa. Jokaisella on omia tarpeita, ja kaikista helpointa on asettaa ne etusijalle. Jos niistä kuitenkin täytyy joustaa, niin mieluiten vain todella kivan kaverin vuoksi. Jos viime vuosina julkaistuja juttuja esim. työpaikkakiusaamisesta lukee, niin on sanomattakin selvää, että myötätunto näkyy olevan välillä aika vähissä aikuisillakin ja aikuistenkin maailmassa on ihmisiä, jotka jätetään kutsumatta, suljetaan keskustelun ulkopuolelle, mitätöidään tai tehdään muulla tavoin näkymättömäksi. Niitä kertomuksia lukiessa ei ihmetytä se, ettei myötätuntoa opeteta kaikille lapsillekaan. Jos aikuisella itsellään on ns. kiusaajan piirteitä, niin lapsista tulee kyllä ihan samanlaisia. Kurjaan käytökseen ei tarvitse edes kasvattaa, se siirtyy kyllä ihan itsestään.   

Kuitenkaan myötätunto ei useimmiten vaadi kovin suuria ponnistuksia. Useimmiten ei tarvitse sen kummempaa itsensä ylittämistä, kuin luopua omasta edusta tai omista oikeuksista lyhyeksi aikaa. Malttaa hetkeksi pysähtyä huomaamaan jonkun toisen ihmisen tarpeita ja tunteita. Osoittaa ystävällistä huomiota tai hienovaraisesti vetää mukaan yhteiseen keskusteluun. Tai malttaa hetken aikaa olla läsnä, siitä huolimatta, että itsellä saattaisi olevinaan olla ns. kivempaa jossakin muualla tai jonkun muun kanssa. Ei kuulosta kovin vaikealta, eihän? Ei aikuiselle ainakaan. Sen verran suurpiirteisyyttä pitäisi löytyä ihan itsestään selvästi, että pystyy aina olemaan myötätuntoinen. Jokaista kohtaan.     

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Taulun tarina



Uuden tietokoneen ja kameran yhteistyö nyt hiukan mättää, mutta tässä muutama puhelinkuva muutama viikko sitten maalaamastani taulusta. Toinen juttu mikä mättää on vallitseva harmaa sää. Valokuvaus alkaa taas olla hankalaa sumeassa valossa, vaikka tuokin kohta, missä taulu roikkuu, on itseasiassa päiväsaikaan aina sinänsä valoisa.  Nyt kun valitukset on pois alta, niin voin pikkuisen avata taulun tarinaa. 

Viime vuonna, kun tytön sairaus todettiin, elämä tuntui rauhattomalta. Muutaman kuukauden ajan tuntui, että kymmenien lääkärikäyntien välissä ei juuri ehtinyt elämään. Jos olisin siinä kohtaa tullut maalanneeksi jotakin, en olisi varmaan saanut muuta kuin tuon sinisen osan kanvaasille. Nyt puolentoista vuoden jälkeen on välillä edelleenkin niitä päiviä, milloin asiat tuntuvat hiukan hankalilta ja kalenterikin tukkeutuu ihan täysin. Silloin tällöin ilmassa taas on niin paljon synkähköjä tunteita. Äitinä täytyy vaan pyrkiä ottamaan ne vastaan myötätuntoisesti, keskittyneesti kuunnellen ja rohkaisten, mutta samalla kuitenkin yrittää olla itse uppoamatta niihin juuri sillä hetkellä. Omat pelot ja synkkyydet täytyy miettiä omassa päässä tai aikuisten kesken. 

En väitä hetkeäkään, että olisin "tottunut" tähän sairasteluun. Rutiinilla kyllä laitan opettajille viestejä, muistan piikitykset ja buukkaan lääkäriajat. Osaisin myös ajaa sairaalaan kaupungin toiselle reunalle unissani. Silti en ole tottunut siihen, että koko ajan on olemassa uhka, että sairaus aktivoituu suuresta lääkeannoksesta huolimatta. Se pelko ei ole tuulesta temmattu, koska se on jo pari kertaa tapahtunut. Sen vuoksi pienikin muutos saa edelleen stressin tunteet nousemaan, vaikka tiedänkin jo, ettei viikonkaan mittaiseen säikähdykseen kannata heti reagoida.

Kaikesta huolimatta aurinko paistaa silti. Välillä sumun takaa, mutta kirkkaasti joka tapauksessa. Aika diagnoosin jälkeen on ollut raskasta eikä loppua ole vielä näkyvissä, mutta ei se kokonaisuudessaan ole ollut synkkää. On paljon asioita, mistä olen kiitollinen. On paljon asioita, mitkä ovat kaikesta huolimatta erityisen hyvin. Niistä voi huononakin päivänä ammentaa ihmeellisen paljon iloa. Ehkä yksi iso harmituksen aihe saa hyvät asiat näyttämään entistä paremmilta. Tai ehkä kontrasti ilon ja surun, levon ja pelon välillä on niin voimakas, että kaikki ääripäät ovat korostuneesti läsnä. 

Oletko muuten ikinä huomannut, että kauniita vaahtopäitä ei synny ilman voimakasta aallokkoa? Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tässäkin tilanteessa olemme kaikesta huolimatta saamassa enemmän kuin menettämässä. Huonot asiat eivät kuitenkaan itsessään käänny hyväksi. Tosiasiahan se on, että mikä tahansa sairaus on aina terveyden menetys. Silti kuitenkin huonokin asia voi tuottaa jotakin hyvää. Jotakin sellaista oppimista tai vahvistumista, mitä ei ikinä tapahdu silloin kun kaikki menee toivotulla tavalla. Se ei tarkoita, etteikö ne huonot asiat kirpaisisi ihan tarpeeksi syvältä. Eikä se tarkoita sitä, että harmit pitäisi puhua hyväksi. En minä vieläkään keksi yhtään hyvää asiaa tästä sairastamisesta itsestään. Jossakin kohtaa kuitenkin varovasti huomaa, että alkaa kaikesta huolimatta hitaasti nousta plussan puolelle. Se on vähän yllättävä positiivinen sivuvaikutus, kun huomaa, että onkin kulkenut monta askelta eteenpäin, vaikka luuli lentäneensä kilometrikaupalla taaksepäin. Korkeat, mahtavat vaahtopäät ovat kauneinta, mitä myrsky saa aikaan. Myrsky on ehkä joskus se hinta, minkä niistä joutuu maksamaan.