keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kalkkimaalin käyttökokemus


Keväällä löysin kirpparilta puisen kaksimetrisen laatikoston. Se oli petsattu tummaksi (väri oli kutakuinkin sama kuin tuon suuren taulun kehyksessä), joten jotakin piti keksiä. Aluksi mietin, että maalaisin sen mustaksi, sitten keksin, että alaosa voisi olla mattabeige ja kansi puupintainen. Joidenkin projektien kohdalla kuitenkin käy niin, että suunnitelman jokainen osa uhkaa johtaa tappioon... 

Aloitin hiomalla kantta käsin varmistaakseni, että puu tumman lakan alla on oikeasti hiomisen arvoista. Jonkin ajan kuluttua totesin iloisesti sen olevan niin ja päätin jatkaa hommaa hiomakoneella. Mies hiukan ihmetteli, että olohuoneessa meinasin saada sen hiottua, mutta koska siirtämiseen olisi tarvittu neljä miestä, päättelin, että kokeilen ainakin, josko pöly laskeutuisi suurimmaksi osaksi kaapin ympärille. Jouduin lopettamaan hiomisen puolen tunnin kuluttua kun olin saanut n. 50cm osan kannesta hiottua. Tyttö tuli yläkerrasta ja huusi portaikosta: "Äiti, mitä ihmettä sä teet, kun täällä ei melkein pysty hengittämään ja ilma on niin harmaata, että mä en melkein edes näe sua..." Se loppui siihen. Turha varmaan edes mainita, että se lauantai menikin sitten verhojen ja ikkunoiden pesussa ja pölyn pyyhkimisessä...

Seuraavaksi hioin jäljelle jääneet pinnat käsin pikaisesti aika karkealla hiomapaperilla nopeuttaakseni hommaa. (Käsinhiomalla pöly ainakin laskeutuu suurimmaksi osaksi lähimaastoon.) Aikani maaleja vertailtuani tulin siihen tulokseen, että kokeilen kalkkityyppistä maalia, koska sen luvattiin olevan ohuenohut ja matta. Maali ei kuitenkaan ollut perinteistä kalkkimaalia, vaan ihan kemiaa, minkä avulla lopptulos muistuttaisi kalkkimaalia. 

Ensimmäinen ongelma oli, että maali oli niin paksua ja nopeasti kuivavaa, että levittäminen ohuesti oli yllättävän hankalaa. Vasten ohjeita päädyin hiomaan sitten kerrostenkin välillä, mistä tietysti tuli jälleen toivoton määrä valkoista hienoa pölyä. Kuivaa pintaa katsottuani en uskonut, että kannattaisi jatkaa toiseen kerrokseen ilman hiomista. 

Seuraava ongelma oli, että maalin värikartta ei vastannut millään tavalla lopputulosta. Tummasta beigestä, väri taisi olla viralliselta nimeltään "juutti," tuli kerman valkoinen. Vertasin lopputulosta värikarttaan ja lopputulos oli kyllä ihan rehellisesti yksi valkoisista sävyistä ylärivillä, kun taas purkin perusteella olisi pitänyt olla ihan tummimpien joukossa kartan alarivillä. Siinä vaiheessa alkoi ärsyttää niin paljon, etten viitsinyt edes lähteä valittamaan ja vaatimaan uutta purkkia. 

Lopputuloksena on nyt tuollainen maalaisromanttinen jykevä kaappi. Ei se pahalta näytä, jos maalaisromanttisesta tyylistä tykkää, mutta ei se vastaa millään tavalla rouheampaa tunnelmaa mihin pyrin. Maalaisromanttisuutta lisää vielä tuo hionta, mutta se oli pakko tehdä viimeisen kerroksenkin jälkeen, koska maali ei mitenkään levittynyt tasaisesti. Hiominen oli ainoa keino saada lopputuloksesta siisti ja ohuen näköinen. 

Lopuksi jätin kalkkimaalille suositellun vahauksen tekemättä kokonaan, koska tästä maalaisromantiikasta on jossakin kohtaa päästävä ehdottomasti eroon. (Kunhan tässä vaan jossakin kohtaa intoa riittää jatkaa tätä projektia, huoh!) Nyt nimittäin ongelmana on se, että kalkkityyppisen maalin pintaan ei taida tarttua ihan mikä vaan, joten parasta on kai jatkaa saman firman tuotteella ja toivoa, että löytyisi tarpeeksi tumma sävy. Täyteen maalinpoistoon ei varmaan riitä kärsivällisyys. Ei värikartat tietysti ikinä vastaa todellisuutta ihan täysin, mutta näin suurta eroa ei ole kyllä ikinä tullut vastaan. 

Maali oli Rust-oleum Chalky Finnish sävyssä Jute. Täytyy sanoa, että en todellakaan suosittele sitä minkäänlaiseen maalaamiseen. Värikartta on täysin pielessä ja maalin rakenne on erittäin huono, ellei sitten nimenomaan hae sellaista tee-se-itse vaikutelmaa, missä siellä täällä on paksuja siveltimen vetoja ja näyttää, että maali on kuin kuorrutuksena huonekalun pinnassa. Ehkä maalia olisi voinut ohentaa hiukan, mutta epäilen, että sen jälkeen tarttuvuus ja peittävyys olisivat olleet entistä huonommat. Purkin kyljessä luvataan, ettei koko projektin aikana tarvitse hioa ollenkaan, mutta ilman hiomista alussa, välissä ja lopussa, lopputulos olisi varmasti vaatinut kaatopaikkakeikkaa. Itse en voi sietää huonosti maalattuja huonekaluja. Maalaaminen on sellainen laji, että se kannattaa mieluummin jättää tekemättä kokonaan, jos sitä ei aio tehdä kunnolla.

Noin niin kuin yleisenä ehdotuksena kaikkien viime vuosien askartelublogeissa yleistyneiden kalkkimaalin käyttöideoiden vastapainoksi sanoisin, että jos teillä on yhtään kunnianhimoa maalausprojekteissanne niin pysykää kaukana "kalkki"-tyyppisistä maaleista ja valitkaa mieluummin mattapintaista akryli- tai alkydimaalia. Ne vaativat enemmän pohja- ja välityötä rehellisine hiomisineen ja maalikerrosten kuivatteluineen, mutta lopputulos on huomattavasti ammattilaisemman näköinen kuin kalkkimaalituhraukset.     

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Synttärit kaupungilla




Koulukaverisynttäreiden järjestäminen on täällä sellainen jokavuotinen pulma. Tarhassa ja ala-asteella juhlat olivat pääasiassa kotona ja ohjelmaksi riitti, kun keksi jotakin erikoisempaa tekemistä. Joskus ohjelmassa oli askartelua, joskus leipomista, joskus vitsikkäiden muotimallivalokuvien ottamista ja niin edelleen. Jossakin kohtaa melkein kaikki ne, joilla ei ollut kotona jotakin erityistä, kuten vaikka isoa maatilaa eläimineen tai uimahallasta puutarhassa, alkoivat keksiä kodin ulkopuolista ohjelmaa syntymäpäiville. Helpoin vaihe oli uimahallikausi, kun vähän joka toinen synttärisankari ilmoitti kutsuvansa kaverit uimaan. Seuraavaksi tuli elokuvabuumi, jolloin kotona pidettiin filmi-ilta tai vaihtoehtoisesti kaverit kutsuttiin elokuviin, mutta sen jälkeen onkin ollut miettimistä. Ongelmana on ollut, että jos useammat kaverisynttärit ovat peräkkäin ja sama idea toistuu liian usein, niin siitä menee helposti hohto ja täytyy keksiä jotakin muuta. Budjetti tietysti rajoittaa, mutta tähän mennessä tuntuu, että kaikilla kavereiden vanhemmilla on suurin piirtein samanlainen ajatus siitä, minkä verran juhlat voivat maksaa ja kaveriporukka on vakiintunut kohtuullisen pieneksi.

Tänä vuonna tyttö keksi varmasti maailman helpoimmin toteutettavan juhlaidean. Metrolla Brysselin keskustaan Starbucksiin juomaan frappucinot. Hommaan kului kolmisen tuntia eräänä aurinkoisena iltapäivänä. Se sisälsi kävelyä, valokuvien ottamista ja torilla istumista jäinen juoma kädessä. Miehen ja minun osuudekseni jäi vilauttaa metrokorttia, maleksia tyttöjen perässä niin kuin meitä ei olisi olemassakaan, ja ostaa ne jäiset frappucinot ja taas väistyä muutaman kymmenen metrin päähän juomaan omiamme.

Täällähän yläkouluikäisillä nuorilla on todella vähän mahdollisuuksia tehdä mitään täysin ilman valvontaa. Tuon ikäisiä tyttöjä ei missään tapauksessa voisi päästää keskenään Brysselin keskustaan. Kaupungin alueella koulua käyvät joutuvat tietysti kulkemaan metrolla jne. mutta silloinkin tuon ikäiset ovat itsekseen liikkeellä ainoastaan koulujen alkamisaikaan aamulla ja loppumisaikaan iltapäivällä. Niinä hetkinä on turvallisempaa, kun on paljon muitakin samanikäisiä liikenteessä. Vapauden kaipuu on kuitenkin tuossa iässä kaikilla täälläkin, joten siitä syystä pysyimme sen verran taka-alalla, että tytöillä kuitenkin oli ainakin sellainen tunne, että olivat olevinaan keskenään reissussa. Valokuvat kertovat totuuden siitä, että tiiviisti mukana kuljettiin alusta loppuun saakka. :)    

Lisää tällaisia juhlia, kiitos! Oli mukava, aurinkoinen iltapäivä meillä aikuisillakin ja huvittuneena muistelimme vuosia, jolloin synttärijuhlien pito oli yhtä hampaiden kiristelyä alusta loppuun... Juhlat ovat kyllä joka vuosi lasten mielestä onnistuneet ja joskus kauan sitten joku alkoi jopa itkeä, kun lopulta joutui lähtemään kotiin. Joinakin vuosina meillä aikuisilla sen sijaan on ollut sellainen olo, että ei enää ikinä! Tiedätte varmaan sen tunteen, kun kaksikymmentä kuusivuotiasta haluaa jokainen tehdä eri asiaa, yksi syö yksinään muiden huomaamatta suuren herkkukipon tyhjäksi, muutamaa ei saa mukaan mihinkään aktiviteettiin, joillekin tulee ilmiriita ja muutama metelöi muuten vaan ihan huvikseen... Vieläkin tulee kylmänväreitä, heh! Vuosia on kulunut ja nämä juhlat olivat ihan eri luokkaa. Kaikilla oli hauskaa ja yksi totesikin kaupungilla kulkiessa, että tuntuu ihan kuin oltaisiin jossakin ulkomailla. Se oli hauskasti sanottu. Kun kukaan ei asu kaupungissa,  niin keskustassa käynti ja tunnelma siellä tuntuu isommalta reissulta kuin mitä se oikeasti on.   

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Muotokuvia muistoksi #2



Jatkona edelliseen postaukseen: Nämä olivat tytön oman idean pohjalta otettuja kuvia. En ole näitäkään kuvia käsitellyt mitenkään. Edelliset kuvat otettiin aurinkoisena päivänä täysin varjoisassa kohdassa. Nämä taas otettiin seuraavana päivänä pilvisellä säällä. Harmaa paita ei lisää kontrastia vaan lähinnä yhdistyy tiiliseinän laastin väriin. Tiilien väritys on lämmin, eikä kontrasti kukan kanssa ole yhtä voimakas kuin edellisen postauksen kuvissa. Nyt en itse ollut kovin tyytyväinen kuvien laatuun, struktuuriin ja kontrastien puutteeseen, vaikka tuo valokuvattava itse on tietysti minusta joka kuvakulmasta aina yhtä ihana ja kuvauksellinen. 

Seuraavaksi kuvien siirto iPhonelle. Muutama minuutti säätelyä ja iloinen yllätysyllätysyllätys, filtterit toimivat paljon paremmin ja koulun lopun kunniaksi saatiin kuin saatiinkin se täydellinen kuva postattua. En ole perehtynyt filttereiden käyttöön juurikaan, laiska säätäjä kun olen, mutta näyttäisi siltä, että jos suunnittelee käyttävänsä niitä, niin kuvaan ei kannata turhaan hakea liian suuria kontrasteja värien ja valon avulla. Monet valmiit filtterit tuntuvat auttavan nimenomaan kontrastin luomisessa. Niiden kanssa kuvassa jo olevat kontrastit näyttävät todella voimakkaille ja tunnelmasta saattaa helposti tulla liiankin karu. Ammattitaitoinen tietysti saa kuvaa muokattua juuri sellaiseksi kuin haluaa eri asioita yksittäin säätämällä, mutta tämä amatöörisääntö näyttäisi tämän kokeilun perusteella ainakin pitävän paikkaansa.  

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Muotokuvia muistoksi #1




Tänä kesänä juuri ennen koulujen loppumista tarvittiin joku instakelpoinen valokuva loman alkua juhlistamaan. Visiot kuitenkin menivät hiukan ristiin. Idea lähti auringonkukista, jotka löytyivät ruokakaupan kukkatiskiltä. Kirkkaan keltaisen vastapainoksi pyysin pukeutumaan mustavalkoraidalliseen kesämekkoon ja taustaksi ehdotin omasta mielestäni kylmäksi ja rouheaksi kontrastiksi sopivaa kiviseinää... Kaikki meni hyvin ja kuvista tuli luonnonvalossa juuri sellaisia kuin olin päässäni visioinut. Ei tarvinnut säätää värejä ollenkaan, eikä edes kropata yhtäkään kuvaa. En jaksa itse juurikaan photoshopata kuvia ja säätää värejä tai valotusta, joten pyrin ottamaan kuvat sellaisessa valossa, että ne ovat saman tien sellaisia, mitä toivon. Aina ei tietysti voi onnistua, mutta nyt onnistui ainakin kymmenen kuvaa ihan yli odotusten.

Kunnes..., kunnes teini siirsi mieluisammat kuvista puhelimeensa ja alkoi lisätä niihin filttereitä, jotta saisi niihin mieleisensä tunnelman. Kesti about viisi minuuttia ja sen jälkeen lopputulos oli ihan varma. Mistään kuvasta ei kuulema saanut filttereilläkään sellaista, mikä hänellä oli toiveena. Opin sen, että silmiä polttavan keltaisen ja kylmän harmaan seinän ero ei ollutkaan filttereille mikään ihanteellinen kontrasti. Muutama filtteri näytti kuitenkin omasta mielestäni ihan kohtuullisen hyvältä, mutta niihin tuli niin uhkaavalta näyttävä rouheus, että loman alun iloiseen tunnelmaan ne eivät kuulema sopineet. 

Mitä sitten tapahtui? Näytän seuraavat kuvat seuraavassa postauksessa. Se on kuulkaa pienestä kiinni, onnistuvatko valokuvat ja saako niistä mieleisiä... Opin senkin, että kuvia ottaessa on parasta seurata 'tilaajan' visiota oman vision sijaan. Mutta itse tykkään silti näistä kuvista ihan hurjasti.  

Elokuvaehdotus: Gifted

Kuva 
Hyviä elokuvia on tullut harvakseen, joten viime aikoina on tullut harvemmin lähdettyä elokuviin. Gifted-elokuva kuitenkin kertoi sen verran mielenkiintoisesta teemasta, että käytiin se katsomassa. Elokuva on kertomus erityislahjakkaasta tytöstä, joka on äitinsä kuoleman jälkeen jäänyt enonsa hoitoon. Eno toivoo tytölle normaalia lapsuutta ja lähettää hänet tavalliseen kouluun tavallisten lasten joukkoon. Kysymys kuuluu, pystyykö erityislahjakas lapsi ikinä elämään ns. normaalia lapsuutta. Tarinan syvyys kuitenkin kuoriutuu pikkuhiljaa. Lapsen kohtalo on tietysti riipaiseva monelta osin, mutta niin ovat muidenkin päähenkilöiden kohtalot. Loppuratkaisu yllättää, vetämällä langanpätkät yhteen, mutta välttääkin tyhjänpäiväiset kliseet täysin onnellisista lopuista. 

Gifted on ehdottomasti elokuva, mikä kannattaa käydä katsomassa, jos yhtään kasvatukseen ja koulumaailmaan liittyvät aiheet, kuten myös erityiskasvatus, sekä lasten kykyjen ja vanhempien odotusten ristiriitaisuus kiinnostavat. Toivottavasti elokuva ilmestyy myös Suomessa. Muuten kannattaa tietysti pitää silmällä vaikka iTunesia tai miksei Netflixiäkin.  

Tässä vielä trailer:

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Still interested?


Viimeisen muutaman kuukauden aikana ei ole kovin usein tullut tartuttua kameraan. Samalla jutunaiheet ovat olleet jotenkin vähissä. Selkeitä syitä on muutama. Selitän tässä hiukan, vaikka en selitysvelvollinen olekaan. Se kuitenkin selkeyttää ajatuksia, joten kirjoitan nyt sitten päiväkirjan sijaan tähän.

Kulunut vuosi oli aika väsyttävä hiukan työjuttujen, mutta vielä enemmän tytön sairastelun vuoksi. Melkein joka viikko oli vähintään yksi, usein muutama terveyteen/sairauteen liittyvä käynti jossakin. Isossa kaupungissa mihinkään on harvoin helppo ja lyhyt matka, joten pieneenkin asiaan kului usein tunti jos toinenkin. Lisäksi koulupäiviä piti lyhennellä epäsäännöllisen säännöllisesti, joten jokainen viikko oli omanlaisensa ja täytyi miettiä aikataulut uudelleen tilanteen mukaan niin että sain kuitenkin kaikki työjutut hoidettua kiitettävästi. 

Toisaalta myös sairauden eteneminen ja lääkityksen onnistumisen jännittäminen, sekä sen sivuvaikutuksena tuleva uupumus, sai usein tuntumaan, että oli joko väsyneitä tai vielä väsyneempiä päiviä. Silloin tällöin oli virkeämpikin päivä välissä, mutta niin harvassa, ettei ne jääneet sen kummemmin mieleen. Nyt kesän koittaessa olo alkoi tuntua hiukan jyrän alle jääneeltä, kun omallekin väsymykselle pystyi hiukan antamaan tilaa. Meni useampi viikko ennen kuin alkoi edes tuntua, että viitsisi kameraa ottaa esille. Väsymys ei tunnetusti lisää luovuutta.

Toinen asia, mikä on tehnyt tästä blogin pitämisestä vähemmän viihdyttävää on englanninkielisten tekstien kirjoitus. Käytän englantia päivittäin, eikä kirjoittamisessa itsessään ole sen enempää vaivaa, mutta oman tekstin kirjoittaminen kaksi kertaa vie kaksi kertaa enemmän aikaa. Tilastojen mukaan lukijamäärä kasvoi, mutta rentoutusfaktori katosi, kun lisäsin toisen kielen. Tämä on kuitenkin oma vapaa-ajan juttuni, joten hommassa ei sellaisenaan tuntunut olevan kovin paljon järkeä. Alun perin aloitin blogin siksi, että saisin kirjoittaa suomeksi, joten kielen lisäys vain teki koko hommasta tylsempää. 

Aika monta vuotta blogi on kulkenut mukana, mutta nyt on ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että en tiedä innostaako tämän kirjoittelu enää kovin pitkään. Katsotaan miten käy, mutta nyt teen ensimmäiseksi sen muutoksen, että pudotan englannin kerralla pois. Jospas se siitä.

----

The last few months have been a bit tiring for me in many different ways and my creative juices have run more or less empty... I have noticed that if I want to keep blogging I better swap back to the Finnish language only. I'm sorry. If you are one of the English speaking readers, I would like to thank you for following me here!  

maanantai 1. toukokuuta 2017

More long weekends, please!

Miten voikin yksi lisävapaapäivä tehdä ihmiselle niin hyvää! Nopealla päätöksellä suunniteltiin shoppailureissu Kölniin. Kiva, kun ei mikään ole kovin kaukana täältä. Usein ei tosin tule lähdettyä ajelemaan mihinkään suuntaan, mutta sitten kun tulee niin on kiva, että ei tarvitse autossa istua hirmuisen kauaa. Löydettiin sattumalta myös kaupungin paras schnitzel-ravintola. Ensin hiukan epäröitiin, mutta kun saatiin annokset eteen tiedettiin, että nyt kävi paremmin kuin hyvin. Samalla aikaa ravintola alkoi täyttyä paikallisista ja kohta olikin kaikki pöydät varattuja. Se on aina hyvä merkki, jos ravintola on paikallisten suosiossa. 

Sitten olikin vielä tämä bonusvapaapäivä maanantai. Siirsimme munkinpaistoa täksi päiväksi, koska tytön kaveri oli tulossa käymään ja päätettiin, että munkinpaisto ja -syöminen on hauskempaa kaverin kanssa. Paistettiin niitä aika läjä, mutta kohta taitaa olla vain sokerimuruset jäljellä. Sen verran hyviä munkit ovat aina tuoreeltaan... Sima unohtuu joka ikinen vuosi. Siihen pitäisi varmaankin asua Suomessa, jotta se tulisi mieleen ajoissa. Eipä sitä kukaan nyt suuremmin kaivannutkaan, kun Arizona ajoi asian ihan kiitettävästi. 

Että kyllä oli kiva viikonloppu. Tällaisia pidennettyjä viikonloppuja voisin ottaa kalenteriin useimminkin, vaikka tänä keväänä ei kyllä voi valittaa, kun vasta oli pääsiäismaanantai ja helluntaikin on vielä tulossa. Mutta kyllä extra ihmeesti virkistää, vaikka ei ole kuin yhden päivän ero normaaliin viikonloppuun.

----

Happy long weekend! It's incredible how just one extra day can make such a difference to a weekend!

torstai 27. huhtikuuta 2017

How did I become successful, eh?




Mietin, mistä kevyestä teemasta kirjoittaisin blogipostauksen, kun viime aikoina aiheet ovat olleet usein hiukan vakavamman puoleisia. Selailin pinterestiin pinnaamiani otsikkoideoita ja huomasin sellaisen listan, missä kaikki otsikot oli jotakin tähän tyyliin: Kuinka minusta tuli menestyjä, Paras bisnesideani, Viisi asiaa, jotka lopetin, jotta voisin menestyä... Selvästikin väärä lista minulle! Ei minulla ikinä ole ollut sellaista draivia, että olisin edes suunnitellut tulevani "menestyksekkääksi" tai tekeväni kohtuuttoman suuren tukun riihikuivaa.

Aikoinaan, kun aloitin työt ajattelin kyllä, että haluaisin tulla mahdollisimman hyväksi siinä mitä teen. En tiedä, olenko varsinaisesti onnistunut, jos 'menestyksestä' puhutaan, mutta olen kuitenkin ilokseni huomannut, että työkokemus opettajana on ainakin kasvanut. Jotkut asiat, mitkä olivat alussa haasteellisia, eivät enää tunnu nykyään enää yhtä vaativilta.

Muistan miettineeni ensimmäisten vuosien aikana  usein omaa esiintymistäni. Sitä tietysti joskus miettii vieläkin, mutta yleisesti ottaen, en enää jännitä häkeltyväni kovin nopeasti, en joudu miettimään luentojen rakennetta läpi kovin montaa kertaa etukäteen, enkä pelkää, että unohtaisin mainita jotakin olennaista, jne. Joskus voin tietysti unohtaakin, mutta omiin kommelluksiini en suhtaudu nykyään niin vakavasti kuin alussa, joten paine ei tunnu enää niin stressaavalta. Ehkä voisi sanoa, että jonkinlainen sopiva rentous on tullut jännityksen tilalle.

Toinen juttu, mitä alkuvaiheessa välillä pohdin, oli opiskelijaryhmän "hallinta." Aikuisia opettaessa ei luentotilanteessa ole mitään sellaista jatkuvaa, liikkuvaa sähläystä kuin lasten kanssa, mutta opettajan on joka tapauksessa löydettävä ja säilytettävä toimiva kontakti yleisöön alusta loppuun saakka. Meillä kurssien ryhmäkoot ovat kohtuullisen pieniä, yleensä maks. 15, vähimmillään taas voi olla min. 2-3 opiskelijaa. Vaikka suurimman osan ajasta joutuukin luennoimaan materiaalimäärän vuoksi ryhmäkoosta riippumatta, jokaiseen opiskelijaan on kuitenkin saatava henkilökohtainenkin kontakti, koska tällä ryhmäkoolla kukaan ei uppoa massaan. Toisaalta myös ryhmäkoon vuoksi pienikin häiriö häiritsee helposti koko ryhmää. Alkuaikoina huomasin joskus, että luokassa "tapahtui" jotakin, mutta jouduin keskittymään niin täysillä omaan suoritukseeni, etten aina ollut varma, mitä tapahtui, liittyikö se minuun vai johonkin muuhun, mitä en ollut huomannut. En myöskään usein ehtinyt tai osannut nopeasti reagoida sellaisiin pieniin tilanteisiin. Ryhmää tarkkailemalla pystyy kuitenkin pienten reaktioiden avulla suuntaamaan yleisön huomiota. Ajan kanssa olen oppinut aika hyvin erottamaan, mitkä reaktiot johtuvat mistäkin, ja myös, mitkä asiat häiritsevät vain huonoa keskittyjää itseään ja mitkä taas koko ryhmää. Pedagogiikan oppikirjoissa on tietysti hyviä ohjeita, miten missäkin tilanteessa kannattaa toimia, mutta itse olen huomannut, että kokemuksesta on ollut vähintään yhtä paljon hyötyä teoriatiedon rinnalla.

Stressasin alussa paljon myös opiskelijoiden kysymyksiä. Monikulttuurisessa ryhmässä sellainen stressi helposti moninkertaistuu, kun ei voi koskaan tietää, mitä kysymyksiä mikäkin teema mahtaa kenessäkin herättää. Alkuvaiheessa haasteena oli se sama keskittymisen tarve, joten kysymykset usein uhkasivat sekoittaa koko pakan. Usein jouduin sanomaan, että kirjoitan kysymyksen ylös ja palaan asiaan ensi kerralla, kunhan ehdin ensin miettiä asiaa. Opettajien ei tietysti tarvitse olla mitään kaikkitietäviä, käveleviä opaskirjoja, joten tiedon puutteessa olen edelleen sitä mieltä, että parempi myöntää se ja luvata etsiä vastaus. Ajan kanssa kuitenkin olen huomannut, että sitä tulee varmemmaksi vastailemaan. En ole huomannut, että samat kysymykset toistuisivat, mutta se johtuu varmaan monikulttuurisesta ympäristöstä. Jos kaikki opiskelijat ovat samasta maasta ja koulutustaustasta, voi olla, että tulisi enemmän toistoa ja pystyisi hyötymään siitä. Joka tapauksessa sekin jännitys väheni, kun sai enemmän varmuutta omaan tekemiseensä.

Että ei tästä mitään menestystarinaa voi kirjoittaa, mutta koen kuitenkin, että jotakin olen oppinut ja teen työtäni nyt paremmin kuin aloittaessani. Se on tietysti rohkaisevaa huomata, varsinkin kun on luonteeltaan sen verran täydellisyyden tavoittelija, ettei ikinä ole itse omaan suoritukseensa täysin tyytyväinen, vaan aina keksii siitä jotakin paranneltavaa.                

----

I was wondering what I should write about and saw that I had pinned in Pinterest some headline ideas for blog posts. Titles were all something like this: How did I become successful, What habits did I quit in order to succeed, The best business idea I have had... It certainly was not my kind of list to write about! I have never discovered in myself a passion to succeed in an incredible way nor a drive to make huge amount of money. Such titles are just so not me.

Those title proposals, however, made me think about how I have developed in my work in the recent years. I have certainly not become anything anyone would call "successful," but I notice that I have grown into my role and it makes working more pleasant nowadays.

I remember when I started working as a teacher I needed like 150% of my attention to just keep a lecture going. I was often also nervous about forgetting something, not being able to keep it all together, etc. Nowadays I seldom even think about such things. I might of course forget to say something, or I might once in awhile talk myself astray from the actual topic at hand, but if it happens I don't take it so seriously. When something goes wrong or I feel that I didn't do well on a particular lecture, I certainly take notice of it and try to improve it, but it's not something that would make me lay awake worrying at night.

Another thing that was difficult during the first years was classroom management. Teaching adults is obviously less challenging than teaching children or teenagers. However, even so, one needs to figure out how to keep up with one's audience and also know how to react quickly but subtly when it becomes necessary. In the beginning I sometimes noticed that something was going on, but because I had to focus so hard on what I was doing myself, I was not always sure what the problem was. Was it me, something about the material, somebody else, or what? That was very confusing and couple of times I remember having confronted students unfairly simply because I completely misinterpreted their reactions. Though I have read good books about classroom management, practice has certainly been useful. It has enabled me to evaluate quicklier and more accurately what's going on, and also to distinguish when something is likely to disturb only the distracted person himself or the entire group.

I also used to have quite a stress about students asking questions. I'm sure question time is always challenging for a new teacher, but trust me, a multicultural group multiplies the pressure. You can never know in advance how anything you teach will connect to the previous experiences of your students. I have not got any wiser on this account because such diversity makes predicting possible questions impossible. What has happened though is that I have got more confident about my role and also about the subjects I teach. It still keeps me on my toes, but nowadays it seldom throws me off.   

I don't think I can call this a success story, but I feel that I have at least learned some things. I doubt I'll ever stop finding possibilities for improvement, but it is encouraging to notice that if you keep doing the same thing for some time, you will eventually start to see some development.   

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Two great movies we have recently watched


Viime aikoina ei ole tullut kovin montaa sellaista elokuvaa, jota olisi tullut lähdettyä katsomaan. Itseasiassa minusta tuntuu, että on jopa ollut hankalaa yleensäkään löytää kivoja filmejä. En tiedä, johtuuko se siitä, että kaikki filmit eivät päädy belgialaisiin elokuvateattereihin, vai olenko vain sattunut kurkistamaan ohjelmalistoja väärään aikaan. Nyt huomattiin, että iTunesille oli ilmestynyt muutama mielenkiintoinen, uudehko elokuva. Tässä siis kaksi elokuvasuositusta, jos teillä on sama fiilis kuin itselläkin, että ei oikein jaksa ihan tuurilla katsoa mitä tahansa, vaan olisi kiva tietää jo valmiiksi, että kyseessä on oikeasti hyvä filmi. 

Ensimmäinen elokuvavinkki on Sully (2016). Se kertoo tositapahtumasta joitakin vuosia takaperin, kun lentokapteeni joutui laskeutumaan matkustajakoneella Hudson jokeen. Vaikka kaikki matkustajat pelastuivat, tapahtumasta alkoi oikeudenkäyntien vyöry, jossa sankarista yritettiin tehdä pahis. Elokuva käsittelee oikeudenkäyntiprosessia ja tunnelmia sen aikana. Tom Hanks on pääroolissa ja esittää sen, kuten roolinsa yleensäkin, todella hyvin. Oli todellakin katsomisen arvoinen elokuva. Traileri täällä.

----

For quite some time we have been unable to find interesting movies to watch. I'm not sure whether the reason is that some films never make it to Belgian cinemas, or I have just not happened to check what's going on at the right moment. Now we noticed that there were two interesting recent movies in iTunes. We liked them both, so I decided to write short reviews without actually revealing the complete plots in case you happen to be also looking for something worthwhile to watch.

The first movie we saw was Sully (2016). The story is based on real-life incident that happened some years ago, when the plane had to land in the Hudson River. Though all passengers were rescued the incident led to a complicated court case. The movie presents the legal process and the feelings that came up with it. Tom Hanks does, like always, a good job acting the captain. Trailer is here.


Collateral Beauty (2016) oli myös hieno elokuva. Se kertoo päähenkilön, jota esittää Will Smith, tavasta käsitellä oman lapsensa menetystä. Ihan karmea ajatus alkuun, mutta työkaverit yrittävät miettiä, miten saisivat miehen palaamaan takaisin nykyhetkeen ja keksivätkin idean, joka toimii. Idean myötä kuitenkin tulee esille, että jokaisella on asioita, minkä kanssa joutuu kamppailemaan. Samalla mies myös hakeutuu terapiaan. Sen päätös on erilainen kuin voisi olettaa ja meni hetken aikaa tajuta, mistä on kyse. Koskettava kertomus menettämisen tuskasta ja vaikeiden asioiden kohtaamisesta. Ehdottomasti katsomisen arvoinen. Traileri täällä. 

----
 
Collateral Beauty (2016) is another beautiful movie we watched. It is about coping with the loss of one's child. What a terrible thought to begin with! The colleagues try to find means to get the grieving man to return to the present. It seems to work, but at the same time one notices that everyone struggles with something. The grieving man decides to go to therapy, but the end is surprising. It takes a while to realize what is actually going on. Collateral Beauty is a touching story about loosing someone, but also about facing difficulties. Certainly worth watching!  You can find a trailer here.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Herbs with tomato soup

Kaksi yrttiä on ylitse muiden. 

Timjami ja basilika toimivat minun ruoanlaitossa paremmin kuin hyvin. Melkein aina keittiön ikkunalaudalla on puska molempia. Kesän tullen niitä voi kasvatella parvekkeellakin, mutta talvikaudellakin yrtit lisää tuoreuden tunnetta ruokaan kuin ruokaan ja ovat siksi ihan hyödyllistä rahantuhlausta, vaikka puskia ostaisikin viikottain. Täällä ne eivät kyllä taida maksaa kuin puolitoista euroa purkki, joten mistään suurista summista ei ole kyse.

Tein eilen elämäni ensimmäistä tomaattikeittoa. Se onnistui hyvin, mutta en saanut valokuvaa otettua, kun ruokapöytään ehtiessä oli jo niin kamala nälkä... Tässä kuitenkin suurinpiirtein ohje, johon sain inspiraatiota pinterestistä, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut ohjetta enää kaivaa esiin, kun aloin laittaa ruokaa.

Tomaattikeitto

Laita 1,5l vettä kiehumaan. Ota 1kg kypsiä Roma-tomaatteja ja leikkaa niihin neljä viiltoa kannasta toiseen kärkeen. Kun vesi kiehuu, kalttaa tomaatit nopeasti ja kuori ne. Palottele sipuli ja yksi valkosipulin kynsi. Kuori kaksi tai kolme porkkanaa ja palottele ne. Laita sipuli, valkosipuli ja porkkanan palat kiehuvaan veteen. Lisää kasvisliemijauhetta tai kuutioita sopiva määrä. Poista kuorituista tomaateista kanta ja siemenet, ja paloittele tomaatin liha pieniksi kuutioiksi. Lisää ne kattilaan. Mausta tuoreella timjamille, basilikanlehdillä, oreganolla ja pippurilla. Lisää suolaa, jos se on tarpeen. Kun porkkanat ovat pehmeitä, kaada sekaan n. 1dl ruokakermaa ja soseuta keitto. Kaadoin varovasti ensin hiukan nestettä kulhoon, jotta sauvasekoitin sai otteen kaikista paloista. Kun keitto oli soseista, lisäsin nesteen takaisin ja sekoitin vielä hetken verran.

Ihan nopeinta tuo tomaattikeitto ei kyllä ole tehdä, mutta hyvälle se maistui. Tulee varmaan tehtyä joskus uudelleenkin!

----

Two herbs are my kitchen favorites.

Thymian and basilica combine well with my cooking habits. I have almost always both bushes growing at the window sill in the kitchen. During the summer they grow well at the balcony, too, but even during the colder months they add a fresh touch to almost any meal. 

Tomatosoup recipe was inspired by this recipe here  

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tea towels and three other things






Keittiöpyyhkeet: 

Ostin talvella Zara Home-kaupan alennusmyynnistä muutaman uuden keittiöpyyhkeen kevään varalle. Väritys oli kivan pastellinen, joten ajattelin, että ne tulevat hyvään käyttöön, kun ilmat paranevat. Keväällä aina kaipaa raikkaita värejä, vaikka tuollaisten kiinalaisten lusikoiden muodossa. 

Kesävaatteet:

Se on jännä juttu, miten valon muuttuminen ja sään lämpeäminen saa samantien aina innostumaan heleämmistä väreistä ja talvivaatteet alkaa yhtäkkiä vaan tuntua liian talvisilta. Eilen pakkailin muutaman talvisemman vaatteen säilytyslaatikkoon ja otin joitakin kesävaatteita esille. Suurin osa vaatteistani on kuitenkin ns. välikausivaatteita, joita voi periaattessa käyttää vuoden ympäri, kun vaan yhdistelee kesävaatteisiin sopivasti. Kesähän voi täällä olla helposti kolmenkymmenen asteen hellettä useamman viikon verran, mutta ihan yhtä hyvin se voi olla viidentoista asteen sadetta kolme kuukautta putkeen... 

Tulppaanit:

Tulppaanit saivat jatkoaikaa pikkumaljakoissa. Nekin hennon vaaleanpunaiset... Olin jo unohtanut omistavani sellaiset, kun yhtenä päivänä huomasin ne allaskaapin takahyllyllä. 

Pullat: 
 
Vielä viimeinen juttu! Pullat onnistuivat eilen hyvin! Laitoin väliin tahnasekoitusta, mitä tein pehmeästä (ei sulasta) margariiniista, ruskeasta sokerista ja kanelista. Eilen syötiin niitä kilpaa ja vietiin vielä naapureillekin maistiaisia. Parhaita naapureita on herkutteluun valmiiit ihmiset. ;) Saksassa asuessa yksi naapurin ala-asteikäinen tyttö oli ihan loistavin. Hän tuli aina käymään, kun huomasi rappukäytävässä leijuvan leipomisen tuoksua. Kerran tein jonkin suklaakeksitaikinan, mikä levisi paistaessa täysin pellille ja valmiit keksit olivat lautasen kokoisia. Maku niissä oli kohdallaan karmeasta ulkonäöstä huolimatta, joten pieni vieras söi innoissaan monta keksiä ja otti kiitollisena muutaman vielä kotiinkin mukaan. Hauskoja muistoja. 

----

Tea towels: 
 
I bought some tea towels some weeks ago at Zara Home. During Spring I get always a feeling for lighter and brighter colors. It's funny how much the increased amount of light influences color choices!

Summer clothes:

Even with clothing one suddenly realizes that winter clothes just seem too dark and heavy to wear...  I sorted out some winter clothes to storage yesterday and got few summer pieces out. Looking foward to a t-shirt weather!

Tulips: 
 
Tulips got extra time in small vases. I had completely forgotten those vases to the back of the cupboard and found them few days ago as I was cleaning something, but now they came in handy.    

Cinnamon rolls:

One more thing, the cinnamon rolls turned out fine yesterday! I filled them with a mixture made of softened (not melted) margarine, brown sugar and cinnamon. Soooo good!

lauantai 22. huhtikuuta 2017

A favorite spring flower

Jouluruusu on nimestään huolimatta yksi kevätkukkien kestosuosikeistani. Vaaleanpunaisena se on kiva, mutta valkoisena ihan mahtava! Täällä jouluruusut alkavat kukkia ulkona yleensä jo helmi-maaliskuussa ja kasvavat muutamassa vuodessa aika suureksi puskaksi. Jos minulla olisi oma piha, niin siellä varmasti olisi myös muutama jouluruusu, joita kevään alkaessa ihan malttamattomana odottelisin. Onneksi näitä kuitenkin näkee siellä täällä kukkapenkeissä ja tien varsilla, joten nauttia voi ilman sitä omaa pihaakin. 

Voi, että miten tykkään lauantaipäivistä! Tänään ainoa kunnon suunnitelmani on leipoa pullaa. Mikäs olisi sen parempaa lauantaitekemistä! ;) Myöhemmin on kyllä hiukan muutakin, mutta on kiva kun päivä ei ole sullottu täyteen ohjelmaa.

----

Helleborus is my favorite spring flower. A pink variant is cute, but nothing is more beautiful than the white one! Helleborus begins to bloom here often already in February, but latest in March. It grows in a couple of years into quite a sizeable bush. If I had a garden, I would plant couple of helleborus bushes and wait eagerly every spring for them to bloom... 

Oh, how I love Saturdays! My one and the only plan is to bake some cinnamon rolls today. What would be a better activity for a Saturday! ;) Later there are some other commitments, too, but I'm so happy that the day is not fully programmed.   

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Remaining in the present

Ehkä yksi isoimmista opetuksista, mitä viime kuukausilta on tarttunut mukaan, on hetkessä eläminen. En voi kehuskella, että olisin luonteeltani mitenkään erityisen rento, enkä sellaiseksi ajatellut muuttuakaan, heh! Ns. rennot tyypit nimittäin saattavat käydä silloin tällöin hermoon, kun joskus se niin sanottu rentous tulee esille siinä, että muut joutuvat paikkailemaan kaikenlaista, sillä aikaa, kun se rento rentoilee. Mutta sellainen hetkeen pysähtymisen taito on kyllä korvaamaton varsinkin silloin, kun ei oikein tiedä, mitä ajattelisi tai tekisi seuraavaksi.

Muutama viikko sitten lomalle lähtö oli sellainen tilanne, että tytön diagnoosi oli juuri huonontunut ja mielessä oli aika monta asiaa sen suhteen. Jossain kohtaa lähtövalmisteluja tehdessä mietin aika ankeita ja huomasin, että nyt on kyllä pakko päättää heti alkuun, että nautin lomasta ja keskityn aina vain siihen hetkeen, missä satun olemaan. Rehellisesti sanottuna ajattelin ihan vakavissani, mutta sillä tavalla hiukan tragikoomisesti, että juuri nyt ei ole kukaan rakkaista kuolemassa eikä edes sairaalassa, joten voin vaan olla iloinen, että on tämä hetki ja asiat on niin hyvin kuin ne nyt vaan voi olla. Ei mitenkään täydellisesti, mutta sen verran riittävän hyvin, ettei kannata kiirehtiä asioiden edelle. 

Ei sitä kaikkia huolestuneita ajatuksia mitenkään pakoon pääse, eikä se ole edes ehkä toivottavaakaan, mutta kyllä se jonkin verran auttaa, kun keskittyy siihen, mitä milloinkin on käsillä ja tietoisesti pyrkii pysymään hetkessä. Sillä hiukan kuin ostaa lisäaikaa itselleen, kun huoli uhkaa alkaa kuormittaa liikaa. Voi heittäytyä käsillä olevaan hetkeen, ja jatkaa sen huolta vaativan asian ratkaisemista vasta hiukan myöhemmin, kun on hiukan lepuuntunut ensin. (Täytyy tähän nyt kuitenkin sanoa, että tämä toimii minusta hyvin, jos kyseessä oleva asia on yksittäinen ja selkeä ongelma. Jos taas harmitus on monisyisempää, tai on masennusta tai muuta sellaista, niin silloin tällaiset ajatuskikat kannattaa unohtaa, ettei turhaan kuormitu ajatustensa tarkkailusta vielä lisää.) 

---

One thing that I have been forced to practice lately is keeping my thoughts in the present. I can't really boast about being a relaxed person and I'm not sure I even would like to become such, but learning how to just remain in the present is that aspect of relaxedness that I gladly welcome in my life.

Some weeks ago when we were just leaving on a vacation, our daughter's diagnosis worsened a bit. Obviously, that was not very uplifting thing just prior to going on a holiday. After waking up dozen of times for two nights and thinking about the situation non-stop during the days, I found myself packing suitcases in a rather low mood. At that point I decided in a slightly tragicomedian fashion that because nobody whom I love is dying or even hospitalized right now, I'm going to just live in the moment and cherish it as well as I can. I concluded that everything is as well as it could be right now, and that must be enough. Things were certainly not perfect, not even close, but well enough not to try to think any further than the current moment.

I don't believe that one can really simply stop thinking/worrying when one is going through a difficult patch. I don't even think that would always be desirable. But trying to focus in the moment is bit like buying some extra time for oneself, when worries threaten to grow too heavy to carry. Remaining in the present, enjoying the little things/talks, helps to regain strength to deal with the problem at hand bit later. In other words, after relaxing a little, one has far better capacity to pick up the battle again. (As a disclaimer I have to add that trying to change one's thinking patterns can help only when one's problem is clearly defined. If the situation is more complex, or one suffers from e.g. depression, it is better not to burden oneself even more by trying to observe and control one's thoughts.)      

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Green, greener, the greenest




Sillan alla on virrannut paljon vettä. Heh, tuo enkkufraasi kuulostaa huomattavasti paremmalta kuin pahoitella ajan kulkua! Ehdittiin kaksiviikkoisen pääsiäisloman aikana juhlia syntymäpäiviä moneen otteeseen, nauttia talvimaisemasta, syödä käsittämätön määrä irtokarkkeja ja jälkiuunipaloja. Oli niin kiva olla perheen kanssa, että jos omaan kotiin ei olisi aina niin kiva tulla, niin olisi saattanut paluu harmittaa. Huomaan vaan joka kerran Suomessa käydessäni, että mun elämä on täällä, niin mukava kuin lomalla onkin olla. Ehkä siihen vaikuttaa se, että lähdin niin nuorena, että en aikuiselämää ehtinyt ikinä elää siellä. Nyt on täälläkin jo ehditty olla niin pitkään, että täkäläiset tavat, hauskat naapurit ja kaikki sälä tuntuu yksinkertaisesti vain itsestäänselvemmältä. Että ihan hyvä olla nyt taas kotonakin. 

Sain muuten synttärilahjaksi appiukoltani syksyllä lahjakortin yhteen sisustusliikkeeseen. Kävin ennen lomaa hakemassa sillä pari tuollaista bambusta tehtyä suojaruukkua. Hinta hiukan kirpaisi, mutta ajattelin, että kerran sitä vaan täyttää neljäkymmentä ja saa sellaisia lahjakortteja. No, en nyt ihan niin ajatellut, mutta tykästyin niin kovasti noihin ruukkuihin, että niiden jälkeen mikään muu ei näyttänyt hienommalta. Sitten piti hakea jukkapalmu ja banaanipuun alku. Jukka löytyi, banaanipuuta ei. Naureskeltiin miehen kanssa, että täytyy varmaan istuttaa keltainen banaani multaan ja odottaa, että se versoisi. Eiköhän tässä jotakin vähän vähemmän eksoottista keksitä... Meidän olohuoneessa on kyllä ihan optimaalinen valo, joten varmaan melkein kasvi kuin kasvi saattaisi pärjätä, jos se vaan kestää epäsäännöllistä kastelua. 

Kotiin palatessa tuntui hassulta, kun kaikki puut olivat muuttuneet ihan vihreiksi. Täällä tulee kevät aina nopeasti. Narsissit alkavat olla jo entisiä ja koiranputket ja niittyleinikit ovat vallanneet teiden varret. Lenkillä on kiva, kun linnut laulavat kilpaa... Nyt en kyllä taida työpäivän päätteeksi jaksaa enää kirjoittaa tähän enkuksi jatkoa. Sen verran oli tiukka työpäivä, että nyt on parasta lopettaa tähän. 

----

Back at home after the Easter holiday travels with all the green both inside and outside the house... 

maanantai 3. huhtikuuta 2017

When you wish you had been wrong


Viime viikko oli sellainen, että totta totisesti toivoin, että olisin ollut väärässä. Edes se, että mies totesi, että hyvä kun pidit asiasta kiinni, kun olit kerran oikeassa, ei lohduttanut pätkääkään. Päin vastoin olisin kyllä niin toivonut, että joku olisi todistanut minun mielipiteeni täysin perättömäksi. Juttu oli nimittäin sellainen, että laitoin tytön lääkärille sähköpostia sairauden etenemisestä ja saimme saman tien seuraavalle päivälle pyynnön tulla näytille. Heti ensisilmäyksellä molemmat lääkärit olivat sitä mieltä, että nyt on tilanne huonontunut ja kiittelivät kovasti, että reagoimme taas kerran niin nopeasti... 

Tässä sairaudessa on niin monta huonoa puolta, että en edes viitsi niitä listata tyhjentävästi, mutta sanottakoon sen verran, että jokainen potilas on testikappale, koska ei tiedetä mikä sairauden aiheuttaa tai mikä sen aktivoi, ja mitään ei pystytä ennustamaan kattavien tutkimusten puutteessa, koska kyse on niin harvinaisesta sairaudesta. Kokeiltuja hoitomuotoja on tasan kaksi, joista toinen on huono ja toinen on vielä huonompi, eikä niiden kummankaan tehosta ole mitään takeita. Sairauden kulkua voi jossakin kohtaa tutkia ihonäytteellä ja magneettikuvilla, mutta koska niistä kumpaakaan ei voi usein ottaa, jäljelle jää silmämääräinen tarkkailu, käsin kokeilu ja valokuvat, joissa valot ja varjot hämäävät helposti sekä huonompaan, että parempaan suuntaan. Verikokeita voi ottaa, mutta ne liittyvät enemmän mahdollisten oheissairauksien poissulkemiseen ja lääkkeiden haittavaikutusten tarkkailuun, kuin varsinaiseen sairauteen.

Nyt sitten oli sellainen viikko, että otti hiukan koville. Olen itse tämän prosessin aikana kulkenut monta askelta eteenpäin luottamuksen suhteen. Nyt tämän poikkeuksellisen huonon viikon aikana totesin, että minun tämänhetkinen ajattelun lähtöpiste huonon hetken koittaessa on ihan eri kuin, mitä se oli viime kesänä kun kaikki alkoi. Että kyllä sitä näköjään koetukset kasvattavat. Äiti on kuitenkin aina äiti, eikä siitä pääse mihinkään. Sitä huolestuu, suree ja itkee silmät päästään, vaikka tietääkin, että Jumala pitää kaikesta huolen. Ja että jokaisessa päivässä on toivoa. Aikaisemmin usein ajattelin, että vakava sairaus liittyy aina loputtomaan toivottomuuden tunteeseen. Nyt olen huomannut, että ei toivo mihinkään katoa, vaikka se muuttaakin muotoaan. En nimittäin tarkoita toivolla tässä ns.  paranemisen toivoa, vaikka tietysti se on listalla aina sairauden sattuessa ensimmäisenä. Tarkoitan toivolla sitä, että jokainen elettäväksi annettu päivä on täynnä tarkoitusta ja uusia mahdollisuuksia silloinkin, kun päivältä puuttuu kauniit kultareunukset. Se on ehkä tähän asti itselleni tämän asian suurin oivallus, että Jumalan kanssa eläessä toivo ei voi ikinä loppua, koska antamalla uuden päivän hän osoittaa, että mahdollisuudet vain jatkuvat.
              
Seuraavan kerran sitten hiukan kevyemmät jutut... :)

----

No English this time, sorry! 

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Paperwhite carnations (and difficult transitions)



Tänä keväänä olen innostunut neilikoista. Pitkään ajattelin, että ne ovat jotenkin keskivertoa tylsempiä kukkia, heh! Se on vaan niin, että täytyy jonkinlainen loksahdus tapahtua, että yhtäkkiä joku asia alkaakin tuntua ihan luontevalta. Niin kuin nyt nuo neilikat. 

Olen kyllä huomannut elämässäkin, että joskus jotkut asiat vaan jatkuvasti hiukan takkuaa tai vähintäänkin vaan tuntuu, että ei ole itse ihan asian tasalla. Sitten yhtenä päivänä sitä huomaa, että näinhän se sujuu sen suurempia ajattelematta. Joku on joskus näppärästi sanonut "fake it 'til you make it!" Suomentaen suurinpiirtein, että esitä osaavasi siihen saakka kunnes oikeasti osaatkin. Joskus se auttaa pahimpaan ramppikuumeeseen.

Itselläni sellainen ramppikuumemainen tunne on usein tullut silloin, kun on pitänyt yhtäkkiä siirtyä roolista toiseen. Ensin siinä helposti hiukan haahuilee ja ihmettelee, mistä sitä löytäisi tarpeeksi täytettä uusiin kenkiin. Sitten jonakin päivänä ajan kuluessa huomaa ihmetellä, että rooli onkin tullut luontevaksi osaksi omaa tekemistä tai olemista, mistä asiasta sitten onkaan kyse. Sellaisia siirtymiä on kaikilla elämässä epäsäännöllisen säännöllisesti. Osa rooleista, mihin on kasvettava, tulee ihan vain iän mukana, osa taas vanhemmuuden tai työasioiden saattamana. Asiasta riippumatta on vaan parasta koittaa pitää pää kylmänä ja mennä uusia haasteita kohti. Ja malttaa odotella, että tulee se päivä, kun huomaa päässeensä juonesta kiinni. 
  
Suurin vihollisemme taitaa olla itsekritiikki. Minua rohkaisee se, että raamatussa on paljon esimerkkejä ihmisistä, jotka joutuivat yhtäkkiä astumaan suurempiin kenkiin. Vaikka he eivät olleet valmiita niihin, he kuitenkin kasvoivat täyttämään ne ajan kuluessa. Ajattele vaikka Joosefia, Moosesta, Daavidia tai kuningas Salomonia. Tai Jeesuksen opetuslapsia. Kaikki suuria sankareita, jotka kuitenkin aloittivat ihan tavallisista lähtökohdista.

----

This spring I have found a new love for carnations! I thought for a long time that they are somewhat boring flowers, ha! Sometimes it just has to make a click before something seems just natural. Like those carnations.

I have noticed that sometimes that kind of a click is needed also otherwise in life. You know the moments when you are just continuously feeling not quite up to it. And then on one day you suddenly notice that whatever bothered you first seems just fine and natural. Somebody has said: "Fake it 'till you make it!" It's a good principle, because it helps not to feel so overwhelmed!

I have experienced that kind of confusing feeling several times when I have had to move from one role to another. At first I have been kind of wondering what am I supposed to do and how I could ever fill those new shoes... But then after some time and a bit of struggle, there have always come a day when I turned back and wondered how natural the matter has become. That kind of transitions belong to life. Some new roles come from aging, others from parenting tasks or from work-related things. Whatever the matter, it's best to keep one's head up and face the challenges bravely. And meanwhile have patience to wait that the day is coming when you notice that somehow you have found the flow! 

I think our biggest enemy is self-criticism. What encourages me is that there are plenty of examples in the Scriptures of persons who had to step into huge shoes and though they were clearly not ready when they started out, they grew to fill those shoes as time passed. Think about Joseph, Moses, David and even the king Solomon. Or the disciples. They are our big heroes who all started with what we can call just ordinary.  

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Nature at paths, lectures and continents

Tässä kuvassa taidetaan olla 80-luvun alussa jollakin luontoretkellä pikkuveljen kanssa. Isällä oli tapana viedä meitä luontoretkille aika säännöllisesti ympäri vuoden. Muistaakseni tuossa kuvassa istuttiin punaisen opelin nokkpellillä. Nuo rillit oli sellaiset, että aikuisena katson aina ihaillen lapsia, joilla on kauniit silmälasit. Nykyään on niin paljon nättejä lasten kehyksiä, että melkein käy vieläkin kateeksi. :) Lopultakin sain tuon kuvan kehykseen ja taustan liimattua kiinni. Enää ripustusongelma selvitettävänä, ja sitten sen saa seinälle.

Tällä viikolla opetin etiikan tunnilla ympäristöasioista. Kristinuskoahan on syytetty luonnon pilaamisesta. Ihan hyvällä syylläkin vielä, koska valistuksen ajan jälkeen luontoa alettiin kohdella lähinnä sellaisena materiaalipankkina, mitä ihminen, josta suhteellisen nopeasti tuli länsimainen kapitalisti, voi käyttää vapaasti. Siinä kohtaa teologia alkoi olla pelkästään sielua varten, kun taas sekä etiikkaan ja fyysistä maailmaa selittävään tieteeseen riitti pelkkä järjen käyttö. Aika nopeasti tuon erottelun jälkeen ns. kristityissä maissa alkoikin tekniikan kehitys ja kapitalismikin nosti päänsä ennen pitkää. Syytös on siis ihan kohdallaan, vaikka joku opiskelijoista tietysti nopeasti älähti, että tuollainen muutos teologiassa ei enää kuvastanut raamatun opetusta ollenkaan. Niinpä! Sitten käytiin läpi Jeesuksen ruumiillisen inkarnaation ja ylösnousemuksen merkityksestä materian kannalta ja oltiin yhtä mieltä, että pelastus ei rajoitu vain ihmiseen, vaan sisältää koko luomakunnan. Metodologisesti tuo luentosetti on hyödyllinen sen takia, että siinä tulee esiin miten teologia helposti muotoutuu yhteiskunnan muuttuessa. Ellei säännöllisesti palata peilaamaan ja arvioimaan kehitystä raamattuun, niin saatetaan huomaamatta päätyä sellaiseen tilanteeseen, että ei pystytäkään perustelemaan teologisia väitteitä raamatun valossa.

Saan aika vapaasti valita, mitkä eettiset ongelmat sisällytän tuohon kurssiin, joten joitakin settejä vaihtelen hiukan sen mukaan, mitkä milloinkin näyttävät ryhmän kannalta eniten kiinnostavilta. Tykkään kuitenkin sisällyttää nuo ympäristöjutut joka vuosi ohjelmaan, koska mielessäni on aina, että joku opiskelijoista saattaa joskus tulevaisuudessa tehdä sellaista työtä, missä ympäristöasiat ja varsinkin ecojustice-idea voi olla tärkeä näkökulma ymmärtää raamatulliseltakin kannalta. Kun neljä maanosaa on edustettuna luokassa, voi olla varma, että ainakin muutamalle noista tunneista tulee olemaan jonkinlaista käytännön hyötyä.  

----

That's my brother and me in the beginning of the 1980s! If I remember right the picture was taken at some family outing in a forest. Dad used to plan that kind of adventures for us quite regularly. When you see me in those glasses you can understand that as an adult I have always admired kids who wear glasses. They make so cute ones nowadays and I'm still almost jealous... 

This week I discussed environmental ethics with my students. I can quite freely choose which problems I take up in the ethics course, but that is one of my favorite sets which I include every year. I'm not an environmentalist freak, but those lectures help to draw attention to the methodological issues in the development of theology. Christian theology has namely been blamed for the current environmental crisis. The problem can be traced to the Enlightenment era, when theology became focused on the spiritual matters only. Ethics and science in turn became exclusively matters of reason. This led the Christian Western countries to view the nature as a resource bank which could be (ab)used without restrictions. At that point somebody reacted and said that it does not seem biblical at all! A good point, because quite clearly theology should reflect the biblical ideals... In this case the bodily incarnation and resurrection of Jesus speak volumes about the intention of the plan of God to redeem not only the humans but also material creation.

I like to include this set of lectures also because I'm always thinking that there might be few students in every group that might one day end up working in some project that has some influence on environmental issues, especially on those that relate to ecojustice. It is important that somewhere in the back of their mind they have few tools to begin to unpack such problems from the biblical point of view. When four continents are represented in one classroom, it is quite likely that somebody will encounter some of those issues in his or her future.      

torstai 23. maaliskuuta 2017

And then it broke

Aalto-vaasi oli meidän häälahja melkein 20v. sitten. Se on selviytynyt varmaan kymmenestä muuttokuormasta aina ehjänä, mutta nyt sitten onnistuin kolhaisemaan siitä reunan rikki. Oli kyllä onni, että itse tumpeloin, koska muuten olisin varmaan hermostunut vielä enemmän. Siis kuka pölvästi hajottaa maljakoita? Ja varsinkin niin, että yrittää ujuttaa paksun ja painavan savipuollon maljakoiden taakse kaapin päälle kurotellen. Siitähän pitäisi tietää, jo etukäteen, että se on vähän kuin etsisi ongelmia itselleen... Että kyllä harmitti, mutta sitten lohdutin kuitenkin itseäni, että käyttölasiesineeksi se on kuitenkin kestänyt aika kauan. Päätin, että ostan kesällä uuden seuraavaa 20 vuotta varten. 

Muodoltaanhan tuo ei ole mikään maailman paras kukkamaljakko. Rehellisyyden nimissä siihen ei kunnolla asetu mitkään muut kuin tulppaanit, joita sitten tarvitsee heti kolme kimppua kerralla. Mutta sillä on symbolista arvoa. Se kuvastaa itselleni suomalaisuutta, jatkuvuutta ja ehkä myös sitkeyttä säilyttää sopiva määrä omaleimaisuutta missä tahansa ympäristössä. Tuosta maljakosta ei taida olla mitään virallista Alvarin lausuntoa, joten kaikkien tulkinnat lienevät yhtä oikeita. Löysin ainoastaan viittauksen eskimonaisen nahkahousuihin, mutta niitä en kyllä saa mitenkään mielessäni sopimaan noihin maljakoihin. Loppukaneetiksi se vielä, että suomalaisen designin paras vahvuus on käytettävyys. Hinta-laatusuhde on kohdallaan ja turha kikkailu on minimissä. 

---   

We got a large Alvar Aalto vase as a wedding present some 20 years ago. We have managed to keep it intact in spite of having moved houses like at least 10 times with it, but now I hit it by accident with another vase... stupid of me, but it happened faster than I realized. That's how most accidents happen of course. I was bit upset, but then took comfort from the fact that this vase lasted 20 years! That's already quite an achievement. I plan to buy another one this summer to celebrate the next 20 years of marriage.  

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Eyes graciously covered

Viime aikoina olen usein miettinyt sitä, miten tärkeää olisi kulkea välillä laput sopivasti silmillä. Ei nyt kuitenkaan ihan näkemättä mitään, mutta sillä tavalla armollisen huononäköisesti. Sitä on niin helppo sivusta katsomalla listata toisten ihmisten virheitä ja vajavaisuuksia, mutta aika vaikea oikeasti auttaa kasvamaan niistä yli. Olen tullut siihen tulokseen, että jos ei ole ihan varma, että osaa rakentavasti kommentoida, niin kannattaa useimmiten pitää mölyt mahassaan. 

Satuin vahingossa äskettäin yhteen sellaiseen keskusteluun, missä olisin voinut jo ensimmäisen lauseen jälkeen älähtää jotakin vastahankaista. (Tiedätte varmaan sellaiset keskustelut, missä jo johdannon aikana alkaa nähdä punaista, heh!) Keskustelun edetessä tajusin, että varsinainen teema on kuitenkin jotakin ihan muuta, kuin mistä sanat kertoivat. Muutaman sekunnin ajan mietin, voisinko tehdä jotakin, mutta sitten totesin, että voin ottaa ongelman esiin, mutta en pysty tekemään yhtään mitään muuta, en ainakaan tällä kertaa. Huomasin kuitenkin jälkikäteen, kun keskustelua vielä muistelin, että minun olisi kannattanut ehkä olla pelkän neutraalin sijaan hiukan myötämielisempi. Asian todellisen tilan selvittyä minun olisi kannattanut rennosti vetää laput silmille ja ottaa tilanne vastaan suvereenilla tyylillä armollisen huononäköisesti. Luulen, että olisin sillä tavalla osoittaen hyväksyntää saattanut jopa auttaa selvittämään sitä varsinaista ongelmaa, mitä ei edes mainittu ääneen. 

----

Recently I have been thinking about the importance of walking around eyes slightly closed. Acting completely blind is obviously not ideal, but being sometimes partially sighted can help to be gracious to others. It's far too easy to observe mistakes and failures, but it's far more difficult to help anyone grow out of them. I have started to think that unless I am completely sure I can help, I better keep my opinion to myself.    

Some time ago I got involved in a discussion in which I felt like reacting negatively already after the first sentence. (You know such discussions, where you get slightly annoyed already by an introductory statement, ha!) After a while I noticed that the actual topic at hand was completely something else than what was being said. For couple of seconds I considered whether I can do something to help. However, I noticed that at that point I would only be able to expose the problem, but hardly do anything more about it. So I decided to remain nicely neutral, but when I reflected on that discussion afterwards that I realized that I should probably have gone beyond that nice neutral and behaved outright positively. If I had only slightly closed my eyes and graciously pretended that all is just fine! That kind of behaviour on my side would have communicated acceptance. It may have quite likely even helped a tiny bit to solve the actual problem which we were not even talking about. 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Truly important matters

Muutama viikko sitten hiukan naureskelin miehelleni, kun tyttären reilusti yli tuhannen oppilaan kokoisessa yläkoulussa tarvittiin vapaaehtoista johonkin luottamustehtävään. Tehtävä kuulosti sen verran laaja-alaiselta vaikutukseltaan, että kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut siitä. Kouluilla on vaikeuksia löytää tarpeeksi vapaaehtoisia koulun sisäisiinkin juttuihin, joten mielenkiinto sitoutua sellaisiin asioihin, mitkä eivät suoraan koske omia lapsia, on vielä vähäisempää. 

Lopulta mies ajatteli, että jos sitä tehtävää ei kukaan muu halua, niin hän voisi kokeilla ja lähetti asiaa järjestävälle rehtorille viestiä. Naurunaihe tuli sen jälkeen. Satuin nimittäin ohimennen kysymään, kertoiko hän ehdokkaaksi ilmoittautuessaan, että hänellä on aika paljon työkokemusta ja muista luottamustehtävistä kertyneitä tietoja ja taitoja, jotka olisivat voineet olla olennaisia sen tehtävän hoitamisen kannalta. Alunperin oli kuitenkin mainittu, että ehdokas valitaan ilmoittautuneista äänestämällä. Hän tuumasi, että mitä sitä sen kummempia selittämään. Hän oli kirjoittanut yksinkertaisesti vain, että olen sen nimisen tytön isä siltä ja siltä luokalta. Kuulema, jos vapaaehtoisia kysellään, niin ei siinä mitään vaikutusta tarvitse tehdä. Lopultakaan kukaan muu ei ollut ilmoittautunut, joten mies sitten otti tehtävän vastaan. 

Vaikka minua tuo juttu niin naurattikin, niin totta se on, että isänä oleminen on paras juttu elämässä. Joskus vaan ihmettelen, miten joku voi olla niin pyyteetön, ettei hänelle tule edes mieleen mainita, mitä hän osaa tehdä, ja mistä kaikesta on kokemusta kertynyt. Kuvittelin nimittäin, että sellainen olisi olennaista tietoa, koska koulun koon vuoksi vanhempiahan ei tunneta henkilökohtaisesti ollenkaan. Varmaan siellä pyörtyvät ilosta kun kuulevat ensimmäisessä palaverissaan, minkälaisen tyypin saivat riveihinsä. Tai sitten mies vain esittelee itsensä tytön isänä. Se olisi niin tyypillistä, että en itseasiassa ihmettelisi yhtään, jos tietotaito tulee esiin vasta jotakin asiaa käsitellessä. Mä niin rakastan tuota miestä. Vielä näin melkein kahden kymmenenkin avioliittovuoden jälkeen hän usein edelleen yllättää minut.

----

Couple of weeks ago I had quite a blast. One of the directors of the school which our daughter attends was looking for a volunteer for something. The school is rather large with well over 1 000 pupils. The voluntary task in question seemed to be wider than just something what would improve the school internally. That was quite likely the reason why nobody was interested in doing it. It's hard for schools to find volunteers for internal matters, but it's even worse if the matter at hand does not even touch the school life and that way also one's own child directly. So there was nobody until my husband said that he could volunteer for it. 

The funny part what made me laugh came when I asked him, whether he told in his email to the directors what he does for work and what kind of experience he has about things that relate to the task he was volunteering for. Taken that the task was more than being part of a parents committee or something like that, I would have thought that his expertise would have totally interested them, especially because they wanted to select a candidate by election. He said that he didn't think it was necessary to mention anything else than that he is the father of his daughter who is in the class so and so. While I totally agree that being a Dad is the best thing in the world (after being a Mom of course, ha), I just wondered how he is so oblivious to any merits even when they would totally help him score. 

He got to know few days ago that he was nominated. I think those people might faint out of happiness when they meet him and notice what he can do for them. Quite likely he'll introduce himself as a Dad of our daugther from the class so and so, and they'll find out what else he knows only later when he participates in a discussion. I just love that man. He continues to amaze me even after almost twenty years of marriage.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Flowers, changing seasons and personalities



Harvemmin ihan näin hempeäksi menee, mutta kukkakaupan valikoima oli niin kelta-oranssivoittoinen, että väkisinkin ajauduin haaleiden ja vaaleiden kukkien suuntaan. En tiedä, miten täällä punainen, keltainen ja oranssi voi myydä kaikkina vuodenaikoina niin hyvin, että niitä löytyy kaupasta aina... 

Minulle punainen on melkein aina liian punainen, paitsi juuri joulun alla. Keltainen on pääsiäistä edeltäville viikoille ja oranssi on pelkkää syksyä varten. Olen ehkä kaavoihini kangistunut, vaikka omasta mielestäni olenkin hirmuisen avoin muutokselle. Hahah, ei hätää, en sentään ihan tosissani niin pielessä ole itsearvion suhteen.

En mielestäni ole varsinaisesti muutosvastarintainen ollut ikinä, mutta viime aikoina olen huomannut, että olen aikaisempaa enemmän sen verran turvallisuushakuinen, että odottelen mieluusti sen verran, että muutos selkeytyy ja kaikki sujuu hallitusti, ennen kuin mitään radikaalia tapahtuu. Siis siihen verrattuna, että syöksyisin suin päin kaikkeen uuteen ihan vain muutoksen toivossa. Joskus nuorempana tein niin, mutta nykyään se tuntuu lähinnä typerältä ja ehkä jopa hiukan vastuuttomaltakin, kun tietää, että hyvin suunnittelemalla monta asiaa voi tehdä kerralla kunnollakin. Niin sitä vaan ihminen muuttuu. Ehkä ikä on tuonut kärsivällisyyttä, että se aiemmin tylsältä kuulostanut suunnitteluvaihe tuntuu nykyään järkevämmimmältä osiolta muutosta. Hassua huomata, miten sitä mieli niin muuttuu.

Kukkien suhteen meinaan kyllä pitää linjani. Sitten kun ostan mitä tahansa väriä milloinkin, niin jotakin täytyy olla pahasti pielessä. Tulkaa sitten ihmeessä katsomaan, mikä on vialla! ;)

----

This looks almost like a bridal bouquet, but there were so many red, orange and yellow flowers in the shop on Saturday that I was instantly drewn towards the milder colors. I can't understand how red, yellow and orange sell here throughout the year so well!?! 

In my book red fits for December, yellow for couple of weeks around Easter season and orange only for October. I guess I'm bit stuck to my (flower) principles! But truth to be told, I have always thought I'm totally easy when it comes to changes of any kind. Recently however I have noticed that that used to be me in the past. Nowadays I prefer changes that are well planned in advance and all factors are under control before anything radical happens. That change must have taken place subtly in a couple of last years, and I must admit I never anticipated it to happen. Perhaps to someone else, but not to me. Just kidding about that, but seriously there is one aspect I find good in this change. I have namely noticed that I have nowadays much more patience when it comes to careful planning compared to the time when I was younger. It's funny how a human being develops.

Anyway, when it comes to the flowers I'm not intending to change my personal flower color rules. If I do, it's a sign that I must be feeling very sick or something. At that point, please, come and find out what's wrong with me! ;)

perjantai 10. maaliskuuta 2017

The cutest box of tea with proverb(ial) tags



Löysin varmaan tämän kevään kauneimman teepaketin ihan sattumalta. Ja sisältä paljastui vaaleanpunaisia teepusseja. Siis vaaleanpunaisia! Sitten löytyi vielä tuollainen viestikin! Että aika hyvä ostos! Luulin nimittäin jo, että nuo teepussiviestit ovat ihan jääneet historiaan. 

Vaikeuksista sitä joskus ajattelee, että no, eiköhän tuo ajan kanssa unohdu. Toisella kertaa taas miettii, mitä tästä opin ja kuinka voisin käyttää opitttua tulevaisuudessa ponnistuslautana jossakin muussa asiassa. Joskus taas voi olla sellaisiakin vaikeuksia, että polulle tulleisiin kiviin kompastuu sen verran kipeästi, että siitä ei nousekaan niin helposti. Uskon kyllä, että positiivisella ajattelulla pääsee pidemmälle kuin negatiivisella. Joissakin tilanteissa voi kuitenkin olla niinkin, että positiivisuuden vaatimuksestakin tulee vielä yksi lisäkuorma kannettavaksi. Siksi ajattelen, että luottamuksen huonojen asioiden kääntymiseen voimavaroiksi on parempi perustua muuhun kuin ihmisen oman ajattelun voimaan. 

Tässä kohtaa teologille tulee väkisinkin mieleen kaksi raamatun jaetta. Joosef sanoi veljilleen vuosia sydämiä repineen hässäkän jälkeen, että te kyllä tarkoititte pahaa, mutta Jumala tarkoitti hyvää ja nyt jo näen asiassa piilenneen siunauksen. (1 Moos. 5:20) Toinen jae, mikä tulee mieleen on Room. 8:28, missä sanotaan, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa. Molemmissa jakeissa vaikeudet kääntyvät voimavaroiksi. Ei kuitenkaan sillä perusteella, että vaikeuksissa kamppaileva löytäisi itsestään positiivisia supervoimia, vaan koska Jumala pystyy toteuttamaan oman suunnitelmansa, vaikka tilanne olisi ulkonaisesti minkälainen tahansa. Kummassakaan jakeessa ei muuten kielletä vaikeuksien olemassaoloa tai puhuta niitä sen paremmaksi. Elämään kuuluu kaikenlaista, mutta kaikki on kuitenkin suuremmissa käsissä. Niissä käsissä voi huononkin paikan tullen hengitellä ihan rauhassa ja odotella parempia aikoja.

----

I must have just found the cutest box of tea! And can you believe, there are pink teabags inside!?! What could make on happier? Perhaps finding out that there are proverb tags, too! I had thought those proverbs tagged to teabags was only the phenomenon of the past but apparently they still exist. 

My first proverb was about overcoming the stones on one's path. It made me think about how I deal with problems. Sometimes I think: "Oh well, that will be quickly forgotten again!" At other times I ponder about what I might learn from this or that experience. But then there are those times that you get so badly hurt by falling over a stone that it seems to take forever to even just get up, let alone contemplate on any further steps. I totally agree with what seems a sort of mainline thought today, namely, that positive thinking is more helpful than negative thinking. However, in my own experience there are also times where encouragement to be positive becomes yet another burden to bear. That's why I think that a positive trust at the times of hardship should best be placed on something that is outside of myself.

I'm reminded of two Bible texts that relate to this idea of bad things turning to good. The first one is when after the years of heartbreak and hassle Joseph replies to his brothers: "Even though you intended to do harm to me, God intended it for good..." (Genesis 50:20) Another verse is in Romans 8:28 where Paul writes: "We know that all things work for good for those who love God, who are called according to his purpose." I like these verses because neither of them denies the existence of trouble by trying to scale it down by the power of positive thinking. In both verses the positive life expectation comes from realising that God's plans can never be confused, complicated or dismissed by human actions or external circumstances. There are all sorts of stones that may lay on my path, but His good will overcomes them all. That provides me with a perspective in the middle of any exhausting hardship, and it takes me to a place of rest. I can freely breath in and out, while waiting for better times.