lauantai 25. marraskuuta 2017

Värejä ja lämpöä

Vielä on puissa hiukan väriä. Tämän kuvan ottamisen jälkeen tuli muutama kunnollinen tuulenpuuska ja nyt lähes kaikki lehdet ovat lähteneet. Niin kauan kuitenkin, kun näkee yhtään keltaisia, oransseja ja punaisia lehtiä kannattaa nauttia. Harmaata ja ruskeaa saakin sitten muutaman tulevan kuukauden aikana ihan riittävästi.  

Tykkään muuten tuosta lampusta ikkunalaudalla. Ostin sen alunperin keittiöön joitakin vuosia sitten, mutta nyt se on asettunut olohuoneen ikkunalle. Ulkoapäin on kiva aamuisin ja iltaisin, kun ikkuna on valaistu. Olohuoneessa ollessa  taas tuntuu, ettei pimeys tule sisään, kun lamppu loistaa siinä välissä. 

Ikkunalautojen kanssa on tässä asunnossa se harmi, että talvisaikaan ei voi pitää kasveja ikkunalla ollenkaan, koska patterit polttavat ne pilalle. Joillakin naapureilla niitä on, mutta ehkä heillä on lämmöt matalammalla kuin meillä. Täällähän on aika tyypillistä, että talvisin sisätiloissa on vain 18-19 astetta. Paikalliset vain lisäävät vaatekerroksia päälle, mutta lämmitykseen ei turhaan tuhlata. Ei meilläkään ole siihen kuin puolitoista astetta lisää, mutta kukat kyllä silti kärsivät, mutta eipähän tarvitse kärvistellä puoliksi jäätyneenä. 

Meillä oli naimisiin menessä tässä hiukan sopeutumista puolin ja toisin. Saksalainen mieheni oli tottunut siihen, että kaikki ovet pidetään kiinni ja aina lämmitetään vain se huone missä kulloinkin ollaan. Eli päivisin vaikka olohuone-keittiö ja iltaisin hetkeksi ennen nukkumaan menoa laitetaan makuuhuoneisiin lämmöt päälle. Suomalaisena olin taas itse tottunut siihen, että kaikki ovet ovat aina auki ja joka huoneessa on koko päivän tasaisen lämmintä. Tässä täytyy sanoa, että nykyään ajattelen, että Suomessa sisäilma on talvisin yleensä melkeinpä kuumaa. Kurkkua kuivaa ja aina on hiki, ellei sitten kulje t-paidassa. Niin sitä näköjään itse muuttuu... 

Sopiva kompromissi löydettiin, kun tyttö aikoinaan syntyi. Silloin oli luontevinta siirtyä lämmittämään koko taloa, kun lattialla leikkivä lapsihan on syväjäässä, jos jostakin oven alareunasta vetää jatkuvalla syötöllä. Kompromissin toinen puoli kuitenkin on, että hiki meillä ei pääse ikinä tulemaan ja tuuletusta varten on aina joku ikkuna auki. Olen kuitenkin tyytyväinen, koska kohtuullisen tasainen lämpötila silloinkin, kun se ei ole turhan korkea, tuntuu mukavammalta kuin kylmän ja lämpimän vaihtelu.

Lämmitys on meillä myös säädetty niin, että se lähtee itsestään käyntiin, kun lämpö putoaa tiettyyn pisteeseen. Tässä kohtaa jokainen suomalainen aina muistuttaa, että pudotus on huono juttu ja kaivaa kolon kukkaroon, mutta sitä eivät keski-eurooppalaiset usko, vaikka miten selittäisi. Ulkoilman kylmyys ei ole täällä pohjoista luokkaa, joten lämpötilojen ero ei meillä ainakaan kasva ikinä kovin suureksi lämmityksen ollessa pois päältä useitakin tunteja kerrallaan. Siksi olen itse asiassa itsekin alkanut ajatella, että pieni pudotus todennäköisesti näillä leveysasteilla säästää rahaa varsinkin yöaikaan ja silloin jos päivällä kukaan ei ole kotona muutenkaan moneen tuntiin. Saatan tietysti olla väärässä, mutta kompromisseja on tehtävä, ei siitä pääse mihinkään. Kun kompromissi on näinkin hyvin optimoitu, että molemmat ovat tyytyväisiä sekä raikkaaseen että keskivertolämpimään sisäilmaan, asiaa ei kannata sen enempää veivata. ;)   

tiistai 21. marraskuuta 2017

Vanha kulho säröineen

Löysin tämän antiikkikulhon kirpputorilta jo muutama vuosi sitten. Kassalla edelläni asioiva kääntyi tutkimaan sitä ja kysyi, mitä meinasin tehdä sille. Ei minulla mitään suunnitelmaa ollut. Suurimman osan aikaa se onkin joko ollut kaapissa odottelemassa käyttöä tai sitten palvellut yksinkertaisesti tavallisena kulhona eri tilanteissa. Sen tumman sininen kuvio on poikkeuksellisen runsas ja kaunis, vaikka lasituksen alla se onkin tummunut ja krakeloitunut voimakkaasti. Elämän jäljet eivät kuitenkaan ole sen kauneutta vähentäneet. 

Monen erillisen yhteisvaikutuksen summana pääsin jokin aika sitten erääseen tilaisuuteen, missä huomasin konkreettisesti, että säröiksikin luokiteltavat elämänkokemukset voivat joskus muuttua käyttövaraksi. Nykymaailmassa tuntuu kuitenkin hallitsevan sellainen ajattelutapa, että elämän haasteista yritetään heti alkaa takoa näkyvyyttä, julkisuutta ja rahaa. Viihdeala tästä on varmasti kaikista karuin esimerkki, mutta yhtä lailla tätä piirrettä tuntuu löytyvän media ja kirja-aloilta, ja joskus jopa hengellisistä piireistä. Juuri ja juuri ehkä selvitään voiton puolelle, jos aina ihan vielä sinnekään, mutta rahan tai julkisuuden vuoksi tuodaan oma rikkonaisuus kaiken kansan nähtäville. 

Ehkä monet ihailevat sellaista avoimuutta ja rohkeutta, koska selvästi tälle käytökselle on markkinarakoja ja kiinnostusta yhteiskunnan eri aloilla. Ehkä se olisi kuitenkin paljon terveempää antaa ihmisten ensin toipua, nousta jaloilleen ja normalisoida elämänsä takaisin raiteilleen, ennen kuin yritetään kääntää kovin musertavia haasteita kenenkään hyväksi tai varsinkaan kaupalliseksi eduksi.

Järisyttävien kokemusten jälkeen ihminen kuitenkin yleensä tarvitsee aikaa ja rauhaa rakentaakseen itsensä uudelleen. Yksittäiset palat voivat tietysti loksahtaa yllättäenkin kohdalleen jonkin äkkinäisesti tapahtuvan kokemuksen kautta. Tällaisia kokemuksia voi olla esim. terapian avulla auennut uusi näköala, jonkinlainen nopea ulkoisten olosuhteiden muutos, tai hengellisessä mielessä aika tyypillisesti uskoon tulemisen kokemus tai jonkinlainen yliluonnollinen ihme. Kaikki näistä voivat ilman muuta olla arvokkaita ja vahvoja kokemuksia, ja myös muuttaa radikaalilla tavalla henkilön tapaa kokea elämää. Silti niistä kaikista on vielä aika paljon matkaa siihen, että arkinen tasapaino päivittäiseen elämään löytyy pysyvästi. Sen löytymiseen tarvitaan yleensä enemmän aikaa ja tukea, kuin pelkkä käänteen tekevä hetki. 

Säröistä voi ilman muuta tulla käyttövaraa, mutta jos kokonaisvaltaista tervehtymistä toivoo itselle tai toiselle, niin kannattaa ensin antaa pölyn laskeutua ja elämän palautua tukevasti raiteilleen. Sen jälkeen henkilö on sekä vahvempi, että myös viisaampi, pohtimaan, missä muodossa niistä kokemuksista voi ammentaa muille. Joskus voi mennä pitkäänkin ennen kuin haasteelliseen elämän vaiheeseen saa tarpeeksi etäisyyttä, mutta tässä asiassa ei kannattaisi kiirehtiä. Sen verran itsesuojelua olisi hyvä harrastaa, että tiedostaa, missä kohtaa alkaa oikeasti olla jo niin vahvoilla, että vaikeuksista kumpuaa voimaa sen sijaan, että ne repisivät joka kerran asiat auki uudelleen. 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Mandariinin tuoksu

Ei muuten varmaan ole parempaa syystuoksua kuin mandariini! Kaneli tulee hyvänä kakkosena ja vaniljakin tietysti siinä perässä. Mandariini on kuitenkin ihanasti kirpeän raikas. Näitä lehdellisiä versioita saa täällä ostaa puulaatikoissa. Meillä on mennyt varmaan jo viisi laatikollista muutaman viikon aikana... Mandariineistä kannattaakin nauttia sen aikaa, kun ne ovat herkullisen mehukkaita. Kausi loppuu nimittäin yhtäkkiä kuin seinään ja sen jälkeen niiden suuntaan ei kannata edes katsoa. 

Lehdelliset mandariinit tuntuvat muuten säilyvän hiukan lehdettömiä paremmin ja, kuten sanottu, tuoksukin on voimakkaampi. Ja onhan nuo niin kauniita. Joka vuosi tässä kohtaa kuvaan niitä ainakin yhden kerran. Eräänlainen syystraditio sekin, vaikka varmaan kyllästytän teidät näillä joka vuotisilla mandariinipäivityksillä. Niitä on kuitenkin vain kerran vuodessa, joten ehkä sen kestää, hah! Palataan asiaan seuraavan kerran ensi vuoden marraskuussa. 

Syksyn hedelmistä tuli kauden vihannekset mieleen. Tuttu juttu tämäkin, mutta silti uudestaan vinkkaamisen arvoinen. Laitoin äskettäin ruoan lisukkeeksi eri värisiä porkkanoita, palsternakkaa ja punajuurta uunissa. Vihannekset vain kuoritaan ja leikataan suurin piirtein saman kokoisiksi, pitkulaisiksi paloiksi kulhoon. Loraus oliiviöljyä ja suolaa. Sekoitus ja pellille levitys. Hiukan tuoretta timjamia mukaan ja uuniin 175 asteeseen n. 45 minuutiksi. Näitä vihanneksia voisi syödä ihan loputtomiin. Palsternakka ja punajuuri ei oikein maistu tässä talossa mitenkään muuten, mutta tässä muodossa nekin muuttuvat ihan herkuksi.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Luurankona kaapissa

jouluvalot, kirpputori
Viime viikolla ripustin tähtivalot keittiön nurkkaan. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin synkeän pimeä loppusyksy! On se varmaan aina ollut, mutta tänä vuonna se tuntui musertavammalta kuin ikinä aikaisemmin. Ehkä ihan vaan siksi, että lokakuu oli mitä ihanin. Sellainen varsinainen lokakuu maximus. Suurimman osan aikaa aurinko paistoi ja lämpömittarikin nousi parhaimmillaan jopa 17 asteeseen. Villatakki ja balleriinat ilman sukkia riittivät vielä mainiosti. Sitten siirrettiin kelloja talviaikaan ja ei kestänyt kuin pari päivää, kun yhtäkkiä sääkin muuttui. Auringon tilalle tuli viileää, kosteaa ja harmaata. Ja pimeää niin aikaisin, että viikon ajan tuntui, että jo iltakuuden jälkeen voisi kömpiä nukkumaan.

Onneksi se siitä parissa viikossa tasaantui, pääsin rytmiin kiinni ja aurinkokin on tällä viikolla tullut muutaman kerran esiin, mutta siinä harmaudessa pengoin kellarissa joulutavaroiden seasta nuo tähtivalot. Ajattelin, että tätä ei kestä, jos joutuu odottamaan joulukuun kuudenteen. Se on täällä Sinterklaas-päivä ja vasta silloin "kuuluu" alkaa ripustella valoja ja koristella joulua. Veikkaan kyllä, että naapurit ovat jo tottuneet, ettei me ikinä pystytä odottaa niin kauaa. En kuitenkaan muista, että olisin ikinä ihan näin aikaisin aloittanut valojen kanssa. Järkeilin kuitenkin, että nuo tähdet ovat sen verran nurkassa, että ne eivät näyttäydy ulos jouluvaloina... Vaikka mitäpä se! Ei kai kukaan voi ketään estää, vaikka kotonaan ripustaisi jouluvalot jo kesäkuussa!?! Joskus sitä vaan silti yrittää sopeutua joukkoon noin niin kuin päällisin puolin. Ei se varmaan haittaa, jos ainoa "luuranko kaapissa" on jouluvalot. 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Instakelpoisella kotimatkalla töiden jälkeen

pyörän kori, työmatka

Mummopyörä, hollantilainen pyörä
Perjantai-iltana tulin töistä poikkeuksellisesti pyörällä. Yleensä valitsen kävelyn, mutta en ollut varma, miten pitkään mun iltapäiväpalaveri kestää, joten sovittiin, että mies menee mun pyörällä aamulla ja mä ajan sillä kotiin illalla. Yksi kätevimmistä yhteisen työpaikan eduista on se, että kulkupelejä voi vaihtaa kesken päivän, hahah! 

Silloin tällöin meiltä kysytään, miltä tuntuu olla töissä samassa työpaikassa. Ajattelin, että siitähän voisin kirjoittaa postauksen. Kulkupelien vaihtamisen lisäksi se on oikeasti kyllä muutenkin kiva olla samassa työpaikassa ja pystyä välillä ainakin moikata päivän aikana. Kiva on myös joskus saada istua vierekkäin palaverissa tai muussa yhteisessä tapahtumassa. Itse työtehtävät ja -vastuut ovat kuitenkin niin erilaisia, että vaikka mies voi joskus auttaa minua, esim. tuuraamalla jonkun luennon hätätilanteessa, minä en voi ikinä tehdä mitään vastapalvelukseksi. Tausta tähän on se, että vaikka miehellä on sama koulutus kuin minulla, minulla ei ole sitä muuta koulutusta tai työkokemusta, mitä hän tarvitsee omissa tehtävissään. Mies on organisaation johtotehtävissä ja minä taas teen ihan tavallista opettajan työtä muiden opettajien kanssa. Niinpä samasta työpaikasta huolimatta meistä molemmat tekevät omia hommiaan. 

Selkeä rajanveto on tässä asiassa kaikkien etu muutamasta täysin selvästä syystä. Ensinnäkin meidät on nimetty täysin erilaisiin tehtäviin, ja sen vuoksi meiltä odotetaan ihan erilaisia asioita. Minun roolini vaimona ei lisää minulle meriittiä, ei tee minusta minkään sortin yleistä asiantuntijaa tai edes edustusrouvaa. Se ei myöskään anna minulle minkäänlaisia erikoisoikeuksia mihinkään tilanteeseen. Minä keskityn omaan työhöni ja yritän parhaani mukaan kehittyä siinä. Tykkään omasta työstäni todella paljon ja se tarjoaa minulle jatkuvasti mielenkiintoisia haasteita. 

Toiseksi uskon, että me molemmat stressaantuisimme nopeasti, jos joutuisimme omien töidemme lisäksi olemaan aktiivisesti toistemmekin työasioissa mukana. Ainahan sitä puolisoina molemmat tukevat toisiaan henkisesti, mutta sen enempää ei työasioissa edes puoliso-työkavereina kuulukaan tehdä. Molemmat hoitavat omia työasioitaan itse niin kuin parhaaksi näkevät. Paras tuki työasioissa onkin se, että kotona saa olla työasioilta rauhassa ja tietää olevansa arvostettu ja rakastettu.  

Kolmanneksi siitä seuraisi nopeasti aika sekaannusta sekä työkavereiden että opiskelijoidenkin kanssa, jos tämä raja ei pysyisi selkeänä. Satunnaisesti joudun tietysti välikäteen, kun joku kysyy minulta jotakin miehen työhön liittyen. Sellaisissa tilanteissa ohjaan aina hoitamaan asian oikeassa osoitteessa. Periaatteeni on, että en vastaa yksinkertaiseenkaan kysymykseen, jos en ole siitä vastuussa. Pyrin myös siihen, että en kommentoi sellaisissa tilanteissa, mitkä eivät kuulu minun työni piiriin. Saan omassa työroolissani olla ihan riittävästi vaikuttamassa niihin asioihin, joista oikeasti tiedän jotakin. 

Eri kulttuureissa on varmasti erilaisia tapoja suhtautua työntekoon pariskuntana. Joissakin toisissa kulttuureissa vaimon rooli määräytyy miehen työn mukaan. On myös naisia, jotka heittäytyvät mielellään edustusrouvan rooliin. En siis sano, että meidän tyyli on jotenkin yleispätevä ratkaisu. Meille se kuitenkin asia toimii näin ja koemme molemmat selkeästi eriytetyt roolit parhaaksi. Meistä kumpikin ajattelee, että molemmilla täytyy olla oma, toisistamme riippumaton ja mielekäs työkuvio. Työstä saatava tyydytys on suurempi, kun jokainen panostaa omaan juttuunsa täysillä silloinkin, kun ollaan samalla työpaikalla.              

torstai 16. marraskuuta 2017

Myötätunto on enemmän



Löysin "luonnostelmakansiosta" kesän ajalta tällaisen kirjoituksen. Se on sen verran ärhäkkä, että olin varmaan siksi jättänyt julkaisematta. Olen kuitenkin edelleen samaa mieltä, joten menköön vaan. Tämähän on mun blogi, joten voin sanoa mistä aiheesta vaan ihan mitä haluan, hahah! No, ei vaiskaan, en halua tahallaan ärsyttää, mutta jotkut asiat saa mut kyllä aina kiipeämään barrikadille ihan ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa senkin uhalla, että jotakin alkaa ottaa päähän. Myötätunnon peräänkuuluttaminen on yksi sellaisista teemoista.

Säälistä sanotaan, että se on sairautta. Se on varmaan tottakin, koska perustuuhan sääli aina jonkinlaiseen ylemmyyden tuntoon, siitäkin huolimatta, että tarkoittaisi vain hyvää. Myötätunto sen sijaan perustuu toisen asemaan asettumiseen. 

Myötätunto on kuitenkin jollain tapaa taitolaji. Se vaatii toisen ihmisen tilanteen/tunteen huomioimista, sekä kykyä asettaa omat tarpeet hetkeksi syrjään. Kuvittele vaikka tilannetta lapsena, jolloin olisi coolimpaa mennä porukan mukana ja jättää ryhmästä joku jälkeen yksikseen. Ihan selvää on, että todennäköisesti lapsijoukosta ei löydy kovin montaa, jotka olisivat valmiita uhraamaan omaa huviaan sen yhden vuoksi, joka saattaa olla jollain muullakin tapaa ei niin toivottu kaveri. Toivon, että me aikuiset puututaan sellaiseen käytökseen. Olen kuitenkin harmikseni huomannut, että osa aikuisista ummistaa silmänsä tässä kohtaa ihan täysin.  

Myötätunto ei tunnu olevan kovin pelikortti nykymaailmassa. Ei varsinkaan niitä kohtaan, joihin ei ole suurempaa tunnesidettä. Ongelma ei ole pelkästään lasten. Samanlaistahan tapahtuu aikuistenkin kesken, vaikka sitä ei enää tehdäkään niin selkeän avoimesti kuin lasten maailmassa. Jokaisella on omia tarpeita, ja kaikista helpointa on asettaa ne etusijalle. Jos niistä kuitenkin täytyy joustaa, niin mieluiten vain todella kivan kaverin vuoksi. Jos viime vuosina julkaistuja juttuja esim. työpaikkakiusaamisesta lukee, niin on sanomattakin selvää, että myötätunto näkyy olevan välillä aika vähissä aikuisillakin ja aikuistenkin maailmassa on ihmisiä, jotka jätetään kutsumatta, suljetaan keskustelun ulkopuolelle, mitätöidään tai tehdään muulla tavoin näkymättömäksi. Niitä kertomuksia lukiessa ei ihmetytä se, ettei myötätuntoa opeteta kaikille lapsillekaan. Jos aikuisella itsellään on ns. kiusaajan piirteitä, niin lapsista tulee kyllä ihan samanlaisia. Kurjaan käytökseen ei tarvitse edes kasvattaa, se siirtyy kyllä ihan itsestään.   

Kuitenkaan myötätunto ei useimmiten vaadi kovin suuria ponnistuksia. Useimmiten ei tarvitse sen kummempaa itsensä ylittämistä, kuin luopua omasta edusta tai omista oikeuksista lyhyeksi aikaa. Malttaa hetkeksi pysähtyä huomaamaan jonkun toisen ihmisen tarpeita ja tunteita. Osoittaa ystävällistä huomiota tai hienovaraisesti vetää mukaan yhteiseen keskusteluun. Tai malttaa hetken aikaa olla läsnä, siitä huolimatta, että itsellä saattaisi olevinaan olla ns. kivempaa jossakin muualla tai jonkun muun kanssa. Ei kuulosta kovin vaikealta, eihän? Ei aikuiselle ainakaan. Sen verran suurpiirteisyyttä pitäisi löytyä ihan itsestään selvästi, että pystyy aina olemaan myötätuntoinen. Jokaista kohtaan.     

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Taulun tarina



Uuden tietokoneen ja kameran yhteistyö nyt hiukan mättää, mutta tässä muutama puhelinkuva muutama viikko sitten maalaamastani taulusta. Toinen juttu mikä mättää on vallitseva harmaa sää. Valokuvaus alkaa taas olla hankalaa sumeassa valossa, vaikka tuokin kohta, missä taulu roikkuu, on itseasiassa päiväsaikaan aina sinänsä valoisa.  Nyt kun valitukset on pois alta, niin voin pikkuisen avata taulun tarinaa. 

Viime vuonna, kun tytön sairaus todettiin, elämä tuntui rauhattomalta. Muutaman kuukauden ajan tuntui, että kymmenien lääkärikäyntien välissä ei juuri ehtinyt elämään. Jos olisin siinä kohtaa tullut maalanneeksi jotakin, en olisi varmaan saanut muuta kuin tuon sinisen osan kanvaasille. Nyt puolentoista vuoden jälkeen on välillä edelleenkin niitä päiviä, milloin asiat tuntuvat hiukan hankalilta ja kalenterikin tukkeutuu ihan täysin. Silloin tällöin ilmassa taas on niin paljon synkähköjä tunteita. Äitinä täytyy vaan pyrkiä ottamaan ne vastaan myötätuntoisesti, keskittyneesti kuunnellen ja rohkaisten, mutta samalla kuitenkin yrittää olla itse uppoamatta niihin juuri sillä hetkellä. Omat pelot ja synkkyydet täytyy miettiä omassa päässä tai aikuisten kesken. 

En väitä hetkeäkään, että olisin "tottunut" tähän sairasteluun. Rutiinilla kyllä laitan opettajille viestejä, muistan piikitykset ja buukkaan lääkäriajat. Osaisin myös ajaa sairaalaan kaupungin toiselle reunalle unissani. Silti en ole tottunut siihen, että koko ajan on olemassa uhka, että sairaus aktivoituu suuresta lääkeannoksesta huolimatta. Se pelko ei ole tuulesta temmattu, koska se on jo pari kertaa tapahtunut. Sen vuoksi pienikin muutos saa edelleen stressin tunteet nousemaan, vaikka tiedänkin jo, ettei viikonkaan mittaiseen säikähdykseen kannata heti reagoida.

Kaikesta huolimatta aurinko paistaa silti. Välillä sumun takaa, mutta kirkkaasti joka tapauksessa. Aika diagnoosin jälkeen on ollut raskasta eikä loppua ole vielä näkyvissä, mutta ei se kokonaisuudessaan ole ollut synkkää. On paljon asioita, mistä olen kiitollinen. On paljon asioita, mitkä ovat kaikesta huolimatta erityisen hyvin. Niistä voi huononakin päivänä ammentaa ihmeellisen paljon iloa. Ehkä yksi iso harmituksen aihe saa hyvät asiat näyttämään entistä paremmilta. Tai ehkä kontrasti ilon ja surun, levon ja pelon välillä on niin voimakas, että kaikki ääripäät ovat korostuneesti läsnä. 

Oletko muuten ikinä huomannut, että kauniita vaahtopäitä ei synny ilman voimakasta aallokkoa? Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tässäkin tilanteessa olemme kaikesta huolimatta saamassa enemmän kuin menettämässä. Huonot asiat eivät kuitenkaan itsessään käänny hyväksi. Tosiasiahan se on, että mikä tahansa sairaus on aina terveyden menetys. Silti kuitenkin huonokin asia voi tuottaa jotakin hyvää. Jotakin sellaista oppimista tai vahvistumista, mitä ei ikinä tapahdu silloin kun kaikki menee toivotulla tavalla. Se ei tarkoita, etteikö ne huonot asiat kirpaisisi ihan tarpeeksi syvältä. Eikä se tarkoita sitä, että harmit pitäisi puhua hyväksi. En minä vieläkään keksi yhtään hyvää asiaa tästä sairastamisesta itsestään. Jossakin kohtaa kuitenkin varovasti huomaa, että alkaa kaikesta huolimatta hitaasti nousta plussan puolelle. Se on vähän yllättävä positiivinen sivuvaikutus, kun huomaa, että onkin kulkenut monta askelta eteenpäin, vaikka luuli lentäneensä kilometrikaupalla taaksepäin. Korkeat, mahtavat vaahtopäät ovat kauneinta, mitä myrsky saa aikaan. Myrsky on ehkä joskus se hinta, minkä niistä joutuu maksamaan.       

maanantai 6. marraskuuta 2017

Toinen puisto ja obeliski




Toinen pariisilainen puistopostaus tässä vielä. Yllätyin siitä, että vaikka puissa on kyllä edelleen lehtiä täällä kotonakin, muutama hassu tunti etelän suuntaan ihan selvästi pidentää syksyä ennen talven tuloa. 

Nämä kuvat ovat Jardin des Tuileries -puistosta, kun kävelimme Luxorin Obeliskille. Se on muuten hassu nähtävyys. Korkea ja kohtalaisen siro pylväs on melkein mahdoton kauniisti valokuvattavaksi, vaikka se sinänsä vaikuttava monumentti onkin. Kokonaisen pylvään saa kuvaan niin että suurin osa kuvasta on pelkkää taivasta. Jos taas ottaa kokonaisen pylvään lisäksi ihmisiä mukaan, he näyttävät ihan säälittävän pieniltä siinä juurella. Tai vaihtoehtoisesti pylväästä tulee vain puolikas ja siitä häviää kokonaan sen idea, jos ihmiset pylvään edessä ovat pääosassa. Yhdellä reunalla on kyllä ihana suihkulähde ja takana kaunis rakennus, mutta ylväskin punagraniittinen pylväs kyllä hiukan kalpenee kullan kimalteessa, jos ne näkyvät taustalla. Jotkut jutut ovat siis kivoja nähdä, mutta niiden kuvaamiseen ei silti kannata vaivautua. Aika kulturelli loppupäätelmä yli 3000 vuotta vanhasta obeliskista, haha.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Pilkuntarkka suunnitelma




Tässä vähän puistojuttua Pariisin kuvasaldoa purkaessa. Pariisissa nimittäin saisi vietettyä muutaman päivän ihan vain puistoissa oleskellen. Auringonpaisteesta huolimatta nyt oli jo sen verran viileää, että vapaita tuoleja oli paljon, mutta oli aika helppo kuvitella puistot täyteen heti, kunhan aurinko vain tarpeeksi lämmittää. 

Tykkään muuten ihan naurettavan paljon symmetriasta ja selkeistä linjoista. Niitä on Pariisin puistot täynnä. Klassista vihersuunnittelua parhaimmillaan. Ehkä tämä on yksi kontrollifriikin luonteenpiirteistä, mutta tunnustanpa tässä silti, että mieleni kyllä lepää ihan erityisesti sellaisessa maisemassa, mikä seuraa systemaattisesti pilkuntarkkaa suunnitelmaa. Puutarhakuvitelmissani kuitenkin ihailen myös englantilaista, rennolta näyttävää runsautta, mutta luulen, että jos minulla olisi pienikin pläntti omaa maata, niin se olisi järjestetty suoraviivaisen symmetrisesti. Tulisin varmaankin nopeasti hulluksi, jos sitä-sun-tätä kasvaisi sekaisin ilman selkeästi näkyvää järjestystä, haha. 

Tästä tuli mieleen toinen juttu. En muista, olenko paljastanut sitä täällä aikaisemmin, mutta pahasti vinkuraan kasvaminen on se piste, missä minulta lentää jokainen huonekasvikin roskikseen. Ainoa kasvienhoitoon liittyvä mottoni on, että jos joku ei kasva kunnolla (= tasaisesti suoraan ylöspäin ja säilyttäen symmetriansa) niin lopettakoon sitten kasvamisen kokonaan. Ei minkäänlaista armoa. Siksi en koskaan uskaltaisi ostaa itselleni kovin kallista huonekasvia. Tuollaisesta täydellisen näköisestä kasvustahan ei ole aidoille luonnontuotteille amatöörin hoidossa minkäänlaista taetta.  

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Pikaisesti Pariisissa




Suurin osa Keski-Euroopasta on parhaillaan syyslomalla. Mekin muutaman päivän ajan vuorotellen, vaikka töistä ei kokonaista viikkoa saadakaan. Mun vanhemmat ja tytön serkkupoika tulivat tänne viikoksi. Tytöllä toiveena oli Pariisi, eikä muita tarvinnut kovin pitkään innostaa ennen kuin saivat juonesta kiinni. Parin päivän reissu on täältä käsin aika helppo toteuttaa. Niinpä sitten lapset pääsivät Eiffelin torniin ja muutenkin tyttö suunnitteli kartan kanssa hyvät kävelykierrokset, joten nähtiin keskustassa kaikki olennainen. Muutama muu juttu jäi ensi kertaan, koska Eiffelin parin tunnin jonotus moninkertaisine turvatoimineen hidastutti ensimmäisen päivän kierrosta aika radikaalisti.

Työkaverin suosituksesta majoituimme Ibis Budget Courbevoie Paris La Defense -halpisketjuhotellissa. Se oli loma-ajasta huolimatta erittäin kohtuuhintainen majapaikka. Hotelli sijaitsi mutkan takana Seinen rannalla, Pariisin länsipuolella La Defense-nimisellä alueella. Meidän huoneet olivat siistit vessoja ja kylppäreitä myöten. Aamupala ranskalaiseksi ihan hyvä. Oli muroja, jugurttia, hedelmäsalaattia, patonkia, marmelaadeja ja suklaalevitettä, croissantteja ja sen semmoista. Ei mitenkään vaikuttavaa, mutta vatsansa kyllä sai täyteen.

Metropysäkille oli hotellista rannan suuntaisesti hiukan reilu kilometri kävelymatkaa. Lähin pysäkki, toiseksi viimeinen ennen päätepysäkkiä, oli nimeltään Esplanade. Keltainen metrolinja 1 vei siitä kätevästi keskustaan suurin piirtein vartissa. Keskustan alueella oli tämän linjan useampi pysäkki, joten oli kiva, ettei tarvinnut vaihdella metrolinjalta toiselle. Alue, millä hotelli oli, oli todella siisti ja rauhallinen, joten iltapimeässäkin oli ihan turvallista yhdessä kävellä metrolta takaisin hotellille. Matkan varteen sattui jopa urheilupuisto, missä lapset testasivat eri liikkeitä mennen tullen. 

Metrolipuiksi ostimme kaksi kymmenen yksittäisen lipun pakettia. 10-paketti maksoi 14,90€, joten se tuli halvemmaksi kuin, mitä päiväkortit koko porukalle olisivat maksaneet. Päiväkortti on hyvä, jos kulkee julkisilla useamman kerran päivässä, mutta jos tarvitsee metroa vain aamulla ja illalla, niin yksittäisillä lipuilla pääsee halvemmalla. Yhdellä lipulla voi kuitenkin tietääkseni vaihtaa kulkuneuvoa niin, että max. 90min. on matkalla. Lapset ovat jo sen verran isoja, että tarvitsivat aikuisten liput. Ensimmäisen päivän liput ostimme lippuluukulta, mutta toisena päivänä osto onnistui jo automaatista. Yksittäiset liput ovat nimeltään T+ ja sen jälkeen valitaan 10 kpl, joten hinta on edullisempi kuin kappalehintaan ostetuilla lipuilla. Kappalehinnaltaan ne olivat 1,90€. 

Keskustassa on muuten hurjan vähän herkkukojuja. Lättyjä näkyi olevan tarjolla eniten, mutta muuten vaihtoehtoja oli todella vähän. Brysselin keskustassahan on joka kadun kulmassa toinen toistaan parempia vohvelikojuja ja muita pikkupurtavia. Samaten täällä on todella hyvä valikoima erilaisiin budjetteihin sopivia ruokapaikkoja ja ruoan laatu on melkein aina sopivassa suhteessa hintaan. Pariisin keskustassa taas hinnat ovat lähes kaksinkertaiset, mutta ruoan laatu on erikoisen huono, vaikka Ranskassa jos missä ruoka on kaikki kaikessa. Ehkä innokkaille turisteille voi syöttää mitä tahansa!?! Kannattaakin ehkä tehdä hiukan pohjatyötä hyvien ruokapaikkojen löytämiseksi, jos Pariisin matkaa miettii, ja suunnitella vasta sitten kävelyreitit sopimaan ruokailurytmiin.

Meillä oli hyvä tuuri säiden suhteen. Tuuli oli jo hiukan viileä, mutta muuten sää oli aurinkoinen ja lämpötilat kipusivat vielä 13-15 asteeseen. Meillä oli todella kiva syyslomareissu, vaikka niinhän se on, että Pariisiin on tietysti aika vaikea kovin huonoa reissua edes tehdä, heheh.     

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Maalaushommia




Meillä on portaikossa yksi monta metriä korkea seinä, mikä on koko ajan kaivannut maalausta. Siis ei maalia pintaan, vaan jonkinlaista taidetta. Aikani mietittyäni tulin siihen tulokseen, että jonkinlainen hillitty moderni väripläjäys sopisi siihen parhaiten. Nuo sanat 'hillitty,' 'moderni' ja 'väripläjäys' eivät kyllä ihan sovi näin kirjoittaessa yhteen, mutta tarkoitan kohtuullisen rajallisen väripaletin käyttöä, mutta silti riittävää kontrastia. Ostin rasiallisen akryylimaaleja, mutta vielä tarvittaisiin tuubi jotakin kivaa struktuuriainetta. 

Kanvaasin koko on 75x115cm, mutta en ole vielä ihan varma riittääkö se. Parasta olisi kaksinkertaiset mitat, mutta eiköhän tämäkin ole riittävän iso aloitukseksi, jos väriä vain tulee tarpeeksi. Kaupan suurimman kanvaasin kuitenkin ostin. Jos sitäkin suurempaa tarvitaan, niin sitten täytynee tekaista kehys ja pingoittaa kangas itse. En ole maalannut akryylimaaleilla mitään moneen vuoteen, joten parasta varmaankin, että teen yhden kokeeksi ja jos päässäni oleva idea on onnistuakseen, mietin koon uudelleen. 

Viikonloppu on muuten ollut ihanan rento, vaikken vielä päässytkään maalaushommien alkuun. Eilen tehtiin pari pikaista kauppareissua ja tänään oli aamukirkko, mutta siinä ne tekemiset olivatkin. Olin onneksi siivonnut jo torstai-iltana, joten ei mennyt viikonlopusta aikaa siihen. Joskus tarvitsee täydellistä off-tilaa. Nyt on vain katsottu pari yhteistä suosikkiohjelmaa ja tehty tytön kanssa tuhannen palan palapeliä Eiffel-tornin kuvalla. Syyslomalla suuntana on nimittäin Pariisi. Palapelin kuvalla kuulema pääsee jo hiukan sopivaan tunnelmaan. Mikäs ettei, sen avulla saa ainakin väsyneet ajatukset nollattua niin totaalisesti, että kovin montaa yhtä tehokasta nollauskeinoa ei taida olla. Uusin voimin uuteen viikkoon.     

tiistai 17. lokakuuta 2017

Vaniljasta (ja mikromuovista)

Harvinaista herkkua! Viime viikolla leivoin satsin vaniljapullia. Hyvin tekivät nekin kauppansa. Kun seuraavana päivänä tytön kaveri tuli yhteistä koulutehtävää tekemään, iso lautasellinen pullia tyhjeni lasikuvun alta nopeasti. 

Vaniljasta puheen ollen, ehdin tässä jo poltella yhden vaniljaisen tuoksukynttilänkin. Se on ainoa tuoksukynttilälaatu, mitä Ikeasta olen ostanut. Muut ovat liian ötelöitä minun makuuni, mutta vanilja on vain kevyesti makea. Luin tosin äskettäin jostakin, että tuoksukynttilöissä pitäisi ehkä panostaa hiukan enemmän laatuun, koska kaikki versiot eivät välttämättä ole terveellisiä hengitettäväksi. Kuulosti loogiselta, että ihan halvimpiin tuskin käytetään parhaita aineita. Sen tietysti huomaan ihan jo peruskynttilöistäkin, että jo kynttilävahojen laaduissa on suuria eroja. Harmillista vaan on, että aina ei pakkausteksteistä saa mitään olennaista irti. 

Terveellisyydestä taas tuli mieleen, että uskomattomassa määrässä hyvälaatuistakin päivittäistä kosmetiikkaa on mikromuovia. Ihoni on herkkä ja olen jo muutaman vuoden joutunut ostamaan kaikki kasvoille käyttämäni puhdistusaineet ja voiteet apteekkityyppisestä kempparista. Suosin sellaisia hypersensitiivisiä sarjoja, missä ei ole hajusteita, eikä muutakaan allergisoivaa, koska muuten iho alkaa kirvellä ja punoittaa. 

Nyt sitten huomasin, että muutamista niistäkin tuotteista, joita käytän löytyy mikromuovia... En ihmetellyt, kun tuhansien tuotteiden listassa näkyi loputtomasti Niveaa, Dovea, Yves Rocheria, Essenceä, jne. Kuorintatuotteet näkyvine pienenpienine rakeineen ovat konkreettisin esimerkki, vaikka niitä kaupataankin milloin minäkin "merihiekkana." Mikromuovin käyttö ei kuitenkaan todellakaan rajoitu niihin. Yllätyin, miten lähes jokaiseen kosmetiikkatuoteryhmään mahtuu niitä käyttäviä tuotteita. Mikromuovia löytyy niin suihkugeeleistä hiusten pesu- ja hoitotuotteisiin, kuin myös voiteista ja meikeistä aurinko- ja deodoranttituotteisiin.

Tuotelistaa selatessani yllätyin vielä enemmän siitä, että jopa hiukan kalliimmissa (esim. Sensai, Caudalie, Shiseido ja Clinique) ja ns. terveellisemmiksikin profiloituneissa sarjoissa (esim. La Roche Posay, Vichy, Louis Widmer, Eucerin ja Bioderma) käytetään mikromuovia. Mikromuovit eivät ilmeisesti helposti allergisoi, ja kun tuotteen koostumus paranee, asiakastyytyväisyys lisääntyy nopeasti. Ajatuksena mikromuovin käyttö varsinkin suoraan kasvojen iholle tai silmien ympärille tuntuu silti aika epämiellyttävältä. 

Sitten tietysti ympäristöhaitat, ne ovat vieläkin suurempi ongelma. Pestessä tuotteiden sisältämä mikromuovi kulkeutuu huomaamatta veden mukana viemäreihin ja lopulta vesistöihin, koska näitä mahdottoman pieniä hiukkasia ei pystytä mitenkään keräämään talteen tai kierrättämään. Merien pieneliöt luulevat niitä ruoaksi ja syövät niitä veden pinnasta, ja pitkän kierroksen jälkeen lopulta ne kulkeutuvat kalojen mukana ihmisten lautasille... Ei kuulosta kovin mukavalta. Ei varsinkaan tällaisena aikana, kun melkein joka päivä jollakin uutissivustoilla on kuvia valtamerien muovijäteongelmista muutenkin. Mikromuovien kieltämistä kosmetiikkatuotteissa yritetään saada aikaiseksi, mutta sitä odotellessa täytynee etsiä uusia tuotemerkkejä ja olla tarkempana sisällysluetteloiden suhteen. Tässä yksi teemaan liittyvä artikkelilinkki. Tässä tuotelista, jota selailin.  

perjantai 13. lokakuuta 2017

Kuvioneuletta ja vähän muutakin



Sain äskettäin syksyisen villasukkalähetyksen! Kokeilin tietysti heti kaikki läpi, sekä omani että tytönkin sukat... Öö, olinko muka jotenkin innokas, vai? :D 

Ensimmäisenä käyttöön pääsivät nämä ihanat viininpunaiset sukat. Muutenhan täällä taas näyttää sää lämpenevän takaisin +20 asteeseen, mutta laattalattia on kylmä kuin mikä, joten villasukat ovat juuri passeli asuste, vaikka muuten olisikin t-paitakeli! Vuosikausiin en muuten juuri koskaan vaihtanut töiden jälkeen työvaatteiden tilalle kotivaatteita, mutta nykyään näkyy varsinkin rennommat housut yleistyneen... Näitä kuvissa olevia juoksutrikoita varsinkin tulee käytettyä usein, mutta myös collegehousut ja kaikkien vihaamat legginssitkin menevät hyvin pitkän paidan/villatakin kanssa kotioloissa. Näköjään sitä tottuu mukavuuteen aika nopeasti.

Työviikko on taas pulkassa! Vauhti kiihtyy aina loppuviikkoa kohti, joten näin perjantaina iltapäivällä tuntuu tosiaankin siltä, että viikonlopun on aika alkaa. Viikkoon mahtui hyviä kirjoituspätkiä, riittävä määrä teologiaa, muutama ripaus käytännöllistäkin luokkakeskustelua, hermeneutiikan analyysiä, nelisenkymmentä powerpoint slidea, oppilaanohjausta, monen monta poskipusua ja kuulumisten vaihtoa. Niistä elementeistä on kelpo perusviikko tehty.

Juhlittiin me muuten erästä kihlapariakin. Keksimme mielestämme hauskan kihlajaislahjan. Ostimme lukkoliikkeestä kiiltävän, viininpunaisen laatulukon, johon kaiverrutimme liikkeessä pariskunnan nimet romanttisilla kaunokirjaimilla. Löysin paperikaupasta juuri sopivan kokoisen mustavalkoisen rasian lukolle ja kiinnitin rasian valkoisella rusetilla. Tämä lahja oli ihan vain pieni hassu muistaminen, mutta nimikoidun lukon vieminen ja kiinnittäminen johonkin yhteiseen Eurooppalaiseen lempikaupunkiin jatkaa lahjaa. Tapahtumasta muodostuu toivottavasti yhteinen mukava muisto, johon voi palata vuosia, tai jopa vuosikymmeniä, myöhemmin vaikkapa lasten tai lastenlasten kanssa. Siksi kannattaakin valita tarpeeksi laadukas, sekä aikaa että myös säätä kestävä, lukko. (Ja sitten vain toivoa kovasti, että pariskunta bongaa valitsemastaan kaupungista sellaisen sillankaiteen tai jonkin muun paikan, mitä ei kovin pian remontoida.) 

Rentoa perjantaita!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Syksyiset kuvat


Eräänä iltapäivänä hain tytön koulusta ja kotimatkalla otimme muutaman valokuvan. Aurinkoa oli hiukan liikaa ja syksyisinhän valo on muutenkin eri väristä, mutta kivoja kuvia tuli silti. En korjannut värejä tai valoa, vaan jätin kuvat sellaiseksi kuin ne kamerasta tulivat. Tyttö tykkäsi itse eniten ensimmäisestä kuvasta, mutta minusta toinen kuva oli kaikista ihanin. Taas on kasa erilaisia muotokuvia tallennettu muistiin. Lapset muuttuvat ja kasvavat sellaista vauhtia, että valokuvia ei voi koskaan olla liikaa. 

Tällä lukukaudella näyttäisi, että aika usein voin käyttää kaksi päivää viikosta opiskeluihin! Se tarkoittaa kyllä sitä, että ne loput kolme päivää ovat sitten aika pitkiä. En kuitenkaan valita yhtään, sillä tämä on moneen vuoteen ihan paras lukujärjestys, vaikka se taisikin syntyä sattumalta muiden ihmisten aikataulujen yhteensovittamisen tuloksena. Nyt on muutenkin niin kiva vaihe menossa, että ihan innostuin taas uudestaan! Väittäriprojekti on kaikkine vaiheineen niin pitkä ja työläs, että siinä ehtii käydä kaikki tunnetilat läpi innostuksesta turhautumiseen ja takaisin monta monituista kertaa.   

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Omenapiirakka uudella tapaa

Viime aikoina on onnistanut uusien leivontaohjeiden kanssa! 

Huomasin Vaaleanpunainen hirsitalo -blogissa omena-toscapiiraan ohjeen juuri sopivasti ennen syyskuista syntymäpäivääni. Kun kakkutoiveita kyseltiin, laitoin whatsapp viestinä screen shot -kuvan vaaleanpunaisesta ohjeesta. Kaksi salamyhkäistä leipuria sitten paistoivat juuri sellaisen. Taisi muuten olla yksi mehevimmistä omenapiirakoista, mitä olen pitkään aikaan syönyt. Toscakuorrutus on hauska siinä päällä. Sellaista yllättävää sokerista mantelilasturapeutta, mitä harvemmin omenoiden päälle laitetaan. 

Tämä ohje käytti vaniljasokeria, mutta taidan seuraavan kerran, kun taas itse olen leipomisvuorossa, kokeilla lisätä myös ripauksen kanelia sekä taikinaan, että myös omenasiivuihin. 

Synttärit muuten kului tänä vuonna ilman minkäänlaista kriiseilyä! Onneksi ei ollut täysiä kymppejä tai viitosia. Sellaiset juhlapäivät ovat aina dramaattisemmalta tuntuvia kuin tällaiset tämän vuotiset, merkityksettömät, väliin jäävät numerot. Älä kysy mikä tähän on logiikkana. En tiedä itsekään, mutta se vaan on niin.    

maanantai 2. lokakuuta 2017

Valkoiset kurpitsat ja värivirheet

Kuten tiedätte, valkoisia kurpitsoja en voi vastustaa. Oransseja olen ostanut joinakin syksyinä, mutta sitten palaan aina valkoiseen. Ajatuksen tasolla tykkään kyllä kovasti oranssistakin, mutta sitten en kuitenkaan niin paljon kuin valkoisesta.

Siitä tuli mieleen, että viime viikolla joku bloggari laittoi insta storyynsä kuvan kirkkaan oranssista neulepaidasta ja kirjoitti siihen yhteyteen jotakin raskaushormoneiden vaikutuksen alla tehdystä omituisesta ostoksesta. Itselleni kävi samalla tavalla vuosia sitten raskauden jälkeen. Tytön ensimmäisenä vauvasyksynä ostin jostakin syystä yhden kirkkaan punaisen ja yhden kirkkaan oranssin villaneuleen. Joka kerran, kun käytin niitä sain niistä kehuja. Piristyin kuulema silmissä, mutta ne katosivat silti kaapista heti sen syksyn jälkeen... Sellaiset värit ei vaan ole minua, vaikka muiden päällä niitä ihailenkin.

Mukavaa maanantaita!

torstai 28. syyskuuta 2017

Ne pienet ystävälliset asiat

Jonkin aikaa sitten sellaisena hiukan masentavana päivänä, työkaveri yllätti meidät tarjoutumalla kiillottamaan meidän auton. Ette usko, mikä efekti sillä oli tunnelmaan! Autosta tuli tietysti erityisen kiiltävä vahakäsittelyssä. Luulen, että se ei varmaan uutenakaan kiiltänyt yhtä kauniisti, mutta minulle sinä päivänä tuolla pienellä teolla oli paljon syvempi merkitys. Juuri sinä päivänä sellainen ihan käsittämättömältä tuntuva avuliaisuus lämmitti mieltä niin, että harmilliset ajatukset häipyivät kokonaan. Yksi ystävällinen teko nosti oman tunnelmaailmani plussalle, vaikka se sinä päivänä oli ollut niin roimasti miinuksella.

Näennäisesti pienillä asioilla voi joskus olla todella suuri merkitys. Sitä ei voi koskaan tietää, missä tunnelmissa kukakin tyyneltä näyttävän pinnan alla uiskentelee. Sopivassa kohtaa osoitettu avuliaisuus, ystävällinen ele tai sana voi joskus pelastaa toisen ihmisen päivän. Ne voivat auttaa näkemään hiukan kauemmas sinne suuntaan, missä on taas valoisaa. 

Ei kannata aliarvioida ystävällisyyden merkitystä arjessa. Pienistä yllättävistä teoistamme voi kummuta paljon enemmän iloa, kuin mitä itse osaamme edes kuvitella.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Suklaiset kaurakeksit

Löysin todella hyvän suklaisen kaurakeksiohjeen täältä! Kaurahiutaleet tuovat kekseihin ihanasti rouheaa rakennetta. Käytin van Houten -kaakaota ja sitä laitoin hiukan reilummin, joten taikinasta tuli ohjeen kuvaa tummempaa. Leivontakaakaoilla on muuten hurjia eroja sekä maun että värin vahvuudessa. Olen kokeillut muitakin kaakaoita, mutta lopulta palaan aina takaisin van Houteniin. Se vaan on se ainoa oikea, tai siis se mikä meille parhaiten maistuu.

Ohje on Amerikan mitoissa. Jos ei omista sikäläisiä mittakippoja tai sellaista "multimittakannua," minkä kyljestä näkee kaiken maailman mittayksiköt, kannattaa laskea muunnokset tarkasti. Se on mun heikko kohta. Jostakin syystä saan aina sotkettua mittasuhteet ja jotakin olennaista menee pieleen. Ehkä siksi, että yritän aina näppärästi samalla laskutoimituksella myös pienentää ohjetta puolikkaaseen tai kolmannekseen... Sikäläiset ohjeet ovat nimittäin kooltaan lähes poikkeuksetta kokonaisen jalkapallojoukkueen syöttämiseen tarkoitettuja. Onnekseni sain muutama vuosi takaperin työkaverilta muoviset jenkkimitat. Niiden kanssa sujuu leipominen ihan leikiten, kun kokonaisille, puolikkaille, kolmas- ja neljännesosa cupseillekin on omat mittansa. Mittojen avulla on ohjeiden puolituskin helppoa, kun selviää melkein kokonaan laskematta mitään.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Reilu peli?

Yksi tämän kesän rentoutusideoistani oli ostaa itselleni muistikirja, mihin voin yksiin kansiin piirtää ja kirjoittaa, mitä vain mieleen juolahtaa. Vähän niin kuin pitäisi sellaista viiden minuutin päiväkirjaa. En tosin kirjoittele siihen joka päivä, mutta kun joku isompi ajatus kiteytyy yhdeksi lauseeksi, saan sen nopeasti talteen kirjoittamalla tai piirtämällä. Samalla tulee sellainen muutaman minuutin rentoutusbreikki erilaisia fontteja testaillen tai taiteillen.

Yhdelle sivuista kirjoitin äskettäin:

Pelaa reilusti silloinkin, kun se tarkoittaa, että tulet häviämään. 

Lapsille opetetaan, että jokaisen täytyy oppia häviämään ja pelatessa ei kuulu fuskata. Kukaan ei olekaan toisille ärsyttävämpi pelikaveri kuin sellainen, joka kiukuttelee hävitessään tai voittaa kepulikonstein.

Entäs sitten aikuisten maailmassa? Kyllä sellaisia tyyppejä löytyy edelleen. He ovat niitä, jotka pelaavat omia sosiaalisia pelejään toisten kustannuksella sillä periaatteella, että kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan he vain itse voittavat jollakin tavalla. Ovelimmat yrittävät peittää jälkensä, vähemmän taitavat ovat avoimesti... hmm-mm, sanotaanko nyt suorin sanoin, moukkia. Kummatkin kuitenkin ovat epäsäännöllisen säännöllisesti oman edun tavoittelijoita, eivätkä he kaihda minkäänlaisia keinoja.

Mitä se reilu peli aikuiselämässä sitten voisi tarkoittaa? Minulle se on sitä, että jokainen otetaan huomioon ja kaikkia kohdellaan samalla tavalla ystävällisesti, arvostaen ja kunnioittaen, vaikka oltaisiinkin erilaisia tai eri mieltä monestakin asiasta. Lisäksi pyritään puhumaan sillä tavalla, ettei ketään käännetä selän takana ketään vastaan. Eikä myöskään vitsailla niin, että näennäisesti hauskoihin sanoihin kätkeytyy ivaa tai pilkkaa. Aika samoja asioita siis, mitä lapsillekin korostamme. Miten aikuinen ei itse muka pystyisi elämään kuten opettaa? Tuntuuko aikuiselämässä voitot ja häviöt niin suurilta, että pelisäännöt uhkaavat välillä unohtua? Omia motiiveja kannattaa seuloa kriittisesti.

Totuus on, että sosiaalisissa tilanteissa reilusti pelaamalla häviää usein niitä vastaan, jotka eivät säännöistä piittaa. En väitä ollenkaan, etteikö se joskus harmittaisi, suututtaisi tai loukkaisi. Siitä huolimatta olen sen verran idealisti, että olen päättänyt pitää reilun pelin periaatteesta kiinni. Joidenkin tilateiden seurauksena olen muutaman kerran joutunut uusimaan sen päätöksen ihan tietoisesti. Joskus voi nimittäin tuntua muulta, mutta tiedän 100% varmuudella, että häviän mieluummin reilusti pelattuani, kuin voitan epäreilusti. Ajattelen, että kestän kyllä häviämisen, mutta en sitä, että yhtenä aamuna peilistä katsoisi ihminen, jonka toimintatapoja en pysty kunnioittamaan.
 
Reilua viikkoa, missä tahansa liikutkin!      

perjantai 22. syyskuuta 2017

Syksyn alkuun mukavia juttuja



Muutama mukava juttu viime päiviltä.

Kurpitsakeitto. Se on aina vaan yhtä hyvää. Kuoritut kurpitsakuutiot voi muuten paahtaa uunissakin pehmeäksi ja soseuttaa kasvisliemen kanssa vasta sitten. Ajattelin nyt kokeilla tehdä niin itsekin, mutta sitten tuona päivänä kun keittoa piti tehdä, olin seissyt ruuhkassa 20min. matkalla ensin reilut puolitoista tuntia ja toiseen suuntaan vielä lähemmäs 40min. Brysselin liikenteessä on monta solmukohtaa, mitä ei varmaan ikinä saada muutettua oikeasti toimiviksi. Lopulta kun selvisin ruoanlaittoon, annokset piti saada nopeasti pöytään. Hyvää tulee perinteiselläkin tyylillä, vaikka uskon, että paahtaminen varmaan lisää makua.

Kynttilät. Niitä poltellaan taas melkein joka ilta. Kynttilänvalo on vaan niin tunnelmallista syksyisin. Täytyy täydentää kynttilävarastoja. Ostan aina valkoisia. Niiden valo on kauneinta mitä tiedän. Ja teetä kuluu ihan mahdottomasti. Mustaa, vihreää, rooibosta ja yrttiteelajeja. Olen kaikkijuomainen teen suhteen. Ostin Suomesta kesällä pussillisen Nordquistin Nippon Green irtoteetä. Se on todella hyvän makuista, kun vaan muistaa antaa kiehuneen veden hiukan jäähtyä ennen kuin kaataa sitä teelehtien päälle.  

Maalaaminen. Olen jo muutaman vuoden odotellut, että tyttö innostuisi taas piirtämään ja maalaamaan. Nyt se sitten tapahtui. Kesällä siskon luona käydessä piirtelin akvarellikynillä jotakin muistikirjaani. Tyttö innostui kokeilemaan niitä myös. Siitä se lähti. Nyt maalaillaan pikkujuttuja välillä yhdessä, välillä erikseen. Akvarellikynät minulla olikin omasta takaa, mutta olin sitten niin innoissani, että marssin kauppaan ostamaan akvarellimaalitkin... Nyt pitää vielä sutivalikoimaan hiukan panostaa, koska normaalit vesivärisudithan eivät mitenkään vedä vertoja oikeille akvarellisudeille, jos maalaamisesta tosissaan innostuu. Täällä on tytön oma blogi, siellä on muutama hänen viime viikkojen aikana maalaamansa kuva ja ihania juttuja muutenkin.   

Opiskelijat. Tällä viikolla on aloiteltu lukuvuotta. Aina tuntuu niin raikkaalta kesän jälkeen, kun opiskelijat palaavat kesälomiltaan ja uudet untuvikot saapuvat paikalle. Hauskoja juttuja, mielenkiintoisia työkokemuksia, iloisia suunnitelmia tulevan vuoden varalle, loputtomasti kuplivaa intoa, ja niin edelleen. Opiskelijoiden energialataus kesän jälkeen on aina sellainen, että ihan vain juttuja kuunnellessakin virkistyy. Nuorten aikuisten kanssa on kyllä kiva tehdä töitä, kun saa hengailla mukana ja aitiopaikalta seurata kasvua ja kypsymistä.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Rannelämmittimet



Tämä otsikointi kuulostaa hiukan hassulta, mutta en nyt tähän hätään keksi parempaakaan nimeä. Meinasin ensin kirjoittaa rannetuubit. Se kuulostaa rehelliseltä, kun on pelkästä suorasta neuleesta kyse, mutta en tiedä löytäisikö sillä hakusanalla kukaan ikinä mitään etsimäänsä. 

Kerroinkin jo, että ostin Lang Yarns Novena lankaa kesällä Kotilaituri-nimisestä kaupasta Liedosta. Suosittelen, hyvä palvelu ja ihanat tuotteet! Tässä langassa on 50% villaa, 30% alpakkaa ja 20% polyamidia ja se on hauskasti tavallaan neuleputkea jo itsessään, eikä siitä lähde hahtuvia ollenkaan. 

Otin 3 1/2-kokoiset sukkapuikot ja loin 48 silmukkaa vihreällä. Siitä sitten puolitoista cm aina oikein vihreällä langalla. Seuraavaksi kierros valkoisella ja sitten aloitin kuvion neulomisen. Kuvioon tuli 3 silmukkaa mustalla, yksi valkoinen, kolme mustaa, yksi valkoinen... koko kierros. Seuraava kierros kaksi mustaa, kaksi valkoista... Ja kolmas kerros yksi musta, kolme valkoista... väliin valkoinen kierros ja taas sama alusta uudelleen. Ja lopuksi taas saman verran vihreää kuin alussakin. Sitten vain päättely ja langanpätkien siistiminen. Tämä ohje sopii aloittelijalle, hahah! 

Nyt voi sitten säät ihan rauhassa hiukan viiletä. Ei vaiskaan, tänä aamuna melkein jäädyin töissä, kun valvoin muutaman tunnin uusintatenttejä. Normaalistihan tähän aikaan pitäisi olla vielä ihan lämmintä ilman lämmitystäkin, joten hiukan yllätyksenä tuli tämä kylmääkin kylmempi syyskuu. Nyt kyllä tarvittaisiin muutama viikko vielä aurinkoista säätä. Belgiassa syksy ja talvi tuntuvat tosi pitkiltä, jos nyt jo alkaa harmaa sateisuus, koska se on sitten sitä samaa säätä maaliskuuhun saakka. Välillä vain vielä hiukan kylmempää ja kosteampaa.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Upouusi Arket

Brussels Arket

Brussels Arket
Huomasin pari viikkoa sitten, että Arket-kauppa avataan Brysselissä ihan jo etunenässä. En yleensä mene mihinkään silloin, kun jossakin on jotakin uutta. Olen harvinaisen laiska tunkeilemaan ihmisjoukoissa, joten tapanani on odottaa niin pitkään, että hypetys menee ohi ja tiedän saavani rauhassa katsella ympärilleni ilman tungosta. Arket kuitenkin kiinnosti pohjoismaalaisuuden mainostamisen vuoksi, joten ehdotin perheelle, että lähdetään keskustaan hiukan shoppailemaan. 

Olihan se skandinaavisen tyylinen kauppa. Vaatteet olivat yleisilmeeltään hyvin pelkistettyjä sekä malleiltaan, että myös väritykseltään. Hiukan turhankin pelkistettyä ja graafisen oloista meidän makuun, joten tytön kanssa tyydyttiin vain katselemaan sen sijaan, että oltaisiin viitsitty jonotella sovittamaan jotakin. Tuli mieleen, että jos esim. Marimekon modernimmista leikkauksista tykkää, niin tuolta saattaa hyvinkin löytää jotakin. Laatu vaikutti ainakin nopealla silmäyksellä ihan kohtuulliselta, joten oletan, että laatu ja hinta vaatepuolella kohtaavat kutakuinkin sopivasti.

Sisustusosasto oli kuitenkin pettymys. En tiedä, mitä ihan tarkkaan odotin, mutta minkäänlaista vaikutusta se ei tehnyt. Saman oloista tavaraa saa Ikeasta, h&m homesta, Flying Tigeristä, sekä hollantilaisista Hemasta tai Dille & Camillesta, missä on osittain ainakin sellaista pohjoismaalaiseen makuun sopivaa pelkistetyn näköistä tuotetta. Voihan se tyyli tietysti myydä hyvinkin, varsinkin kun se brändätään ja hinnoitellaan kalliimman oloiseksi, mutta minusta tuotteet näyttivät aika rajusti ylihinnoitelluilta siihen nähden mitä ne olivat. Tuotteiden pakkausrasiat näyttivät kivoilta, siitä muutama pluspiste kuitenkin.

Sellainen oli se Arket-kokemus. Saatan käydä joskus toistekin ohikulkumatkalla vilkaisemassa, mutta en ehkä kuitenkaan varta vasten sinne viitsi ylimääräistä kierrosta tehdä. Oltiinpahan nyt kuitenkin kerrankin niin muodikkaasti ajantasalla, että katsastettiin uusi liike heti alkuun. :)       

perjantai 15. syyskuuta 2017

Teetauko töistä

Niin vaan viikko taas mennä hujahti... Löysin kaupassa käydessäni uuden sarjan ihan mahtavia suklaapähkinöitä. Ensimmäinen pussi oli hasselpähkinöitä alkuviikosta ja nyt toinen pekaanipähkinöitä perjantain kunniaksi. Meinasin ottaa valokuvan, mutta söin kokonaisen pussillisen teen kanssa niin nopeasti, että siinä en ehtinyt kameraa edes hakea. :D

Tämä juttu on nyt enemmän niille, jotka seuraa tätä blogia meidän työkuvioiden vuoksi. Töissä nimittäin aloitellaan taas uutta lukuvuotta. Belgiassa yliopistot alkavat hiukan muita myöhemmin, joten opiskelijat tulevat vasta ensi viikon aikana. Aloituspalaverit on nyt kuitenkin pidetty ja vuoden suunta on selvänä kaikkien mielessä. Minulla jatkuu kaikki entiseen tyyliin, opetettavaksikin tuli vanhat tutut jutut. Tietysti aina niissä on kehittämistä ja työstämistä. Opintojen rakennetta muutettiin hiukan, joten kurssisisältöihin pitää miettiä, mitä pudottaa pois, että voi lisätä tarvittavan uuden materiaalin. Se on kuitenkin vain sellaista hauskaa säätämistä.

Mies taas on organisoinut kaikenlaisia työntekijäkuvioita ja näyttää siltä, että mahtavasti tulee toimimaan uudet järjestelyt. Monenlaista kehittämisprojektia on ilmassa muutenkin. Uusia työntekijöitä on nimittäin saapunut nyt nopeampaan tahtiin kuin ikinä ennen meidän täällä ollessa. Ja nyt on kapasiteettia panostaa moneen juttuun, mistä ollaan vuosien aikana vain voitu haaveilla. Eka kertaa meidän kymmenen vuoden aikana ei enää mahduttu palaveeraamaan konferenssihuoneeseen!

Uusilla tyypeillä on aina myös uusia ideoita, joten sellainen freesi fiilis on nyt tässä aloitellessa. Itsehän tässä ei siitä nuorru, mutta kiva huomata, että saadaan meitä itseä nuorempia työkavereita mukaan. Jossakin kohtaa alkoi jo kauhistuttaa, että me oltiin niin pitkään nuorinta polvea. Pitkään se ei tuntunut mitenkään omituiselta. Mutta sitten kun neljäkymmentä tuli täyteen, alkoi tuntua, että siinä kohtaa ns. nuorimpina työntekijöinä oleminen ei ehkä enää ole oppilaitoksen etu, heh. Että kokonaisuutta ajatellen ikäbalanssi on hyväksi. Jokaista ikäpolvea tarvitaan, mutta hyvä, ettei kukaan jämähdä ikiajoiksi nuorimmaksi polveksi, muuten keski-ikä uhkaa huomaamatta kohota hiukan liian korkealle. Hyvät on siis fiilikset. Ihanaa, kun saadaan olla toivottamassa uutta väkeä tervetulleeksi!      

maanantai 11. syyskuuta 2017

Helppo, syksyinen illallinen

Tänään oli sellainen päivä, että tarkoitus oli syödä naudanpaistia, mutta siihen suunnitelmaan tuli äkkikäännös, kun huomasin, että päällisin puolin hyvältä näyttänyt liha ei ollutkaan ihan ensiluokkaista... arg! Ei tästä sen enempää yksityiskohtia, mutta vieläkin tekee pahaa ajatella raakaa naudan lihaa. Ja keittiö on nyt kuulkaas niin siisti, ettei ole ollut aikoihin. Leikkuulauta meni lennossa vaihtoon ja paistinpannu meni pilalle tiskikoneen kuumimman ohjelman kourissa ja päätyi roskikseen sekin. Ja käsien iho on pesty korrelle, varmaankin yhteensä viisikymmentä kertaa ihan vain inhotuksesta. Tuli mieleen siinä x kertaa pintoja pyyhkiessä, että tulisin varmaan tuota pikaa hulluksi, jos asuisin jossakin trooppisessa maassa, missä hygienian kanssa on todellisia haasteita. Kulkisin varmaan kumihanskat käsissä, kasvosuoja naamalla ja suihkia desinfioisin kaiken mahdollisen. En ehtisi varmaan tehdä mitään muuta.

Siinä sitten meni kahdeksi illaksi tarkoitettu iltaruoka. Voi olla, että menee hetken aikaa, että tässä talossa on tarjolla mitään nautaan liittyvääkään. Ruokaörkkien kanssa reaktioni on ihan sama, kuin jos joku kertoo, että lasten tarhassa/koulussa jollakin on ollut täitä... Ei auta vaikka ihan vain varmuuden vuoksi pesisi hiukset kaksi kertaa täishamppoolla itseltäkin ja pyykkäisi saman tien kaikkien vaatteet ja lakanat, vaikkei keneltäkään päästä olisi löytynyt sillä kymmenennelläkään täikampauskierroksella yhtään mitään. Kaiken jälkeenkin kutittaa ja kutittaa vaan ihan kamalasti.

Hetken mietin jo, että olisiko helpompaa käydä syömässä vaikka pitsat ja jättää ruoanlaitto tältä illalta kokonaan väliin. Lähdin sitten kuitenkin kauppaan ja ostin kalaa. Päättelin, että joku mahdollisimman erilainen ruoka ei aiheuta vilunväristyksiä.

Tuore sei on aika neutraalia kalaa, joten nappasin mukaan tillipuskan ja värikkäitä porkkanoita. Sitruuna ja pieniä perunoita olikin jo jääkaapissa. Ladoin kulhoon puoliksi leikatut perunat, halkaistut porkkanat, hiukan yrttisuolaa, tuoretta timjamia ja pieni loraus valkosipulilla maustettua oliiviöljyä sekaan. Sekoitin ne, niin että öljy levisi tasaisesti ja kaadoin ne leivinpaperin päälle uunipellille. Paistoin niitä kiertoilmalla 200 asteessa ehkä n. 20min. kunnes ne alkoivat hiukan pehmetä, ja sitten työnsin voidellussa uunivuoassa seifileenkin paistumaan. Kalafileelle ripottelin vain reilusti suolaa, peittelin sen tillillä ja puristin päälle hiukan sitruunamehua. Pari pientä palaa voita siihen päälle vielä. Kalafile paistui nopeasti, ehkä 15-20min ja siinä ajassa ehtivät vihanneksetkin kypsyä valmiiksi. Lautasilla laitettiin kalan päälle vielä reilusti tuoretta tilliä ja lisää sitruunamehua. Yksinkertainen ruoka, mutta mehukas ja aika kevytkin, kunhan ei ole liian avokätinen öljyn ja voinokareiden kanssa. Mikään ei voita tuoretta tilliä!