keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Elokuva: Ocean's 8

Image result for oceans 8
(Source: Warner Bros)
Jatketaan vielä elokuvajutulla. Tytön viimeisen koepäivän iltana kävimme elokuvissa katsomassa Ocean's 8 -elokuvan. Kaava on sama kuin kaikissa Ocean's -tarinoissa, mutta tässä oli uutena juttuna se, että ryöstön tekivät naiset. Danny Ocean's sisko vapautui vankilasta ja keräsi saman tien uuden porukan kasaan kaikkien aikojen timanttiryöstöä varten. 

En nyt kerro sen enempää sisällöstä, mutta tässä oli hyvät näyttelijät, muutamia vitsikkäitä kohtauksia ja tarina yllätti lopussa. Tykkäsimme kaikki kolme. Jos isompien lasten tai teinien kanssa kaipaa iloista actionia ilman ampumiskohtauksia tai muuta väkivaltaa, niin tässä on kyllä hauska filmi tälle kesälle. Ehkä tämä on enemmän tytöille kuin pojille, koska kaikki päähenkilöt ovat naisia ja mukana on jonkin verran tyttömäisiä juttuja, upeita asuja ja sen sellaista, mutta ryöstön juoni on varmasti ihan kiinnostava pojillekin. 

Ei sen syvempää sanottavaa tästä. Kerrankin filmi, mikä ei herättänyt sen kummempia ajatuksia suuntaan eikä toiseen, hahah!   

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Kirjoja Islannista

Image result for islantilainen voittaa aina
(Source: Goodreads)

Lukaisin äskettäin Bookbeatissa Satu Rämön Islannista kertovat kirjat. Rämöllä on hauska tyyli kertoa elämästä. Tunnelma saarella välittyy todellisen tuntuisesti ja ihmiskuvaukset ovat hauskoja. Kirjoissa kuvataan monenlaisia kulttuurikuvioita ja uniikkeja, islantilaisia ajatusrakenteita. Nojatuolimatka on varmasti ihan hyvä sana kuvaamaan näitä kirjoja. Sääkuvausten myötä tekee mieli vetää villasukat jalkaan, vaikka ulkona olisikin helle. Mielenkiintoisin yksittäinen teema ehkä oli vuosien takaisen pankkikriisin kuvaus. Se oli itselleni silloin aikoinaan jäänyt mysteeriksi täältä kauempaa uutisia seuraten. 

Image result for islantilainen kodinonni
(Source: WSOY)

Kirjat ovat tunnelmaltaan aika samanlaisia, mitä tietysti voi odottaakin, kun näkökulma pohjautuu tiettyyn maahan, samaan kulttuuriin ja saman kirjoittajan havainnointiin. Sen enempää Islantia tuntematta on tietysti vaikea sanoa kuinka kattavia kuvaukset ovat, mutta minusta niistä välittyi asioihin perehtyminen. 

Suora toisto hieman ihmetytti. Minusta monet teemat olivat jo tulleet esille ensimmäisessä kirjassa ja toinen oli niistä hieman laajennettu versio, mutta ei varsinaisesti kovinkaan paljon uutta asiaa. Useassa kohdassa tuntui, että tämä lausehan oli jo jossakin muualla melkein samassa sanatarkassa muodossa. Siitä tulee tunnelma, että samaa materiaalia kierrätetään copy-paste-tyylillä uudestaan ja uudestaan. Odotin, että kirjat olisivat selvästi eri kirjat, mutta yhtäläisyyttä oli minun makuuni hiukan turhan paljon. Olin tyytyäinen, että luin nämä Bookbeatin kokeilukuukauden aikana ilmaiseksi. Varsinkin lauseiden tarkka toisto olisi ärsyttänyt huomattavasti enemmän, jos olisin maksanut näistä kirjoista normaalisti.

Kivoja kirjoja kuitenkin kesälukemiseksi. En yhtään ihmettele, että suomalaisten Islanti-innostus on näiden kirjojen välityksellä kasvanut. Rämön eläväinen ja todellisen tuntuinen kerronta on ehdottomasti parasta mahdollista matkailumainosta Islannille!   

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Juhannus ja kouluvuosi

Unikot kukkivat täällä jo ihan täysillä peltojen reunoissa! Yöt ovat selvästi tavallista valoisampia niin, että ihan pimeää on vain muutama tunti. Muuten täällä ei sitten keskikesää huomaakaan. Itseasiassa belgialaiset eivät edes laske juhannusta vielä 'keskikesäksi,' vaan paremminkin vasta kesän aluksi. Kouluakin on vielä viikko jäljellä koko maassa. Hyvää juhannusta kuitenkin kaikille siellä, missä sitä oikeasti juhlitaan! 

Tyttö tulee kohta kotiin koeviikkojen viimeisestä loppukokeesta. Tänäkin vuonna koulu tuli taas ihanasti vastaan koejärjestelyissä ja kaikki, mitä oli pakko saada tehtyä, tuli hoidettua ihan mallikkaasti. Jatkuvat poikkeusjärjestelyt tietysti hiukan rasittavat kaikkia osapuolia, mutta tähän asti koululla on kyllä hoidettu kaikki niin mallikkaasti, että voidaan kyllä vain kehua ja kiitellä, kun vielä ensi viikolla tavataan luokanvalvojaa ja tytön luokkatason rehtoria. Onneksi yhteydenpito on nykyään helppoa sähköposteitse Smartschool-ohjelman kautta. 

Tässä kohtaa vuosi purkissa oli ihan riittävän hyvä tavoite. Tyttöä tietysti itseään välillä hiukan harmittaa ns. alisuoriutuminen, vaikka tulokset ovat nytkin ihan mukiin menevää keskitasoa varsinkin siihen nähden, että hänen valitsemansa linja on tasoltaan vaikein mahdollinen. Aika monta keskustelua on kuitenkin käyty tästä teemasta taas vuoden aikana. Ulkonaiset tekijät on pakko ottaa laskuun mukaan ja opetella olemaan itselleen armollinen, jos tilanne ei ole normaali. Uskon, että se on ihan hyvä oppi myöhempää elämää ajatellen. Silloin tällöin tämä näkökulma tulee puheeksi opiskelijoidenkin kanssa, kun huomaan, että elämäntilanne jostakin syystä on poikkeuksellisen hankala. Silloin pitää asettaa tavoitteet siihen kohtaan, mikä on realistista niissä olosuhteissa, jotta voimiaan voi säädellä sopivasti kevyesti läpipääsemisen ja niiden muiden haasteiden välillä. Läpipääseminen on minusta aina tärkeä tavoite, jos se mitenkään on mahdollista. Rästikokeet ja  lisätehtävät, kuten myös ohjelmassa jälkeen jääminen, kuormittavat vaikeassa tilanteessa helposti henkisesti vielä lisää. Se on järkevää tavoitteiden ja todellisuuden suhteuttamista, vaikka se ei tietysti yhtä paljon iloa tuotakaan kuin itselleen normaalilla tasolla pärjääminen ja siitä parempaan pyrkiminen. 

Toivomme tietysti seuraavasta kouluvuodesta parempaa. En kuitenkaan tarkoita numeroita, vaan lähinnä vain yleistä hieman paremmin jaksamista. Lääkityksen aiheuttama väsymys on tämän vuoden ajan ollut niin voimakasta, että se on rajoittanut tytön elämää todella voimakkaasti. Tavoitteena on alkaa hitaasti pienentää lääkityksen annostusta loppukesästä, jos mitään hälyttävää ei tapahdu. Väsymys ei tule helpottamaan heti eikä kohtakaan, mutta toivottavasti kahden tai viimeistään kolmen pienennyksen jälkeen se alkaa hiukan miedontua. Hiukan valoa tunnelin päässä siis, vaikka tosiasiahan on, että parhaimmillaankin annoksen pienentämiseen portaittain tulee kulumaan useita kuukausia. Huonoimmillaan se ei vielä onnistu ollenkaan ja joudutaan yhden tai kahden pienennyksen jälkeen palaamaan takaisin maksimiin. Sitä ei kuitenkaan kannata murehtia ennen kuin kokeilee. 

Sellaista tänne, taas on syytä olla paljosta kiitollinen. Täällä kouluvuodet lasketaan eri systeemillä, mutta nyt lukion eka alkaa olla takanapäin ja enää on kaksi kouluvuotta edessä. 

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Tämä kulttuuriero käy aina hermoon

On yksi kulttuuriero, missä tulee töpättyä epäsäännöllisen säännöllisesti. Joka ikisen kerran muistan sen vasta jälkikäteen silloin, kun ärsyynnyn tilanteen aiheuttamasta reaktiosta. Kaikki alkaa tunnetusta stereotypiasta. Nimittäin, että "kaikkihan tietävät," että "pohjoismaiset naiset ovat feministejä, itsenäisiäkin itseänäisempiä, miehiä halveksivia tyranneja, joiden asenne on erittäin paheksuttava." Tietysti, kun tietää tuon aika laajasti maailmalle levinneen käsityksen, niin pohjoismaalaisen naisen ei kannattaisi koskaan mainita mitään naisten asemasta tai naisten mahdollisuudesta itsenäiseen ajatteluun. Ei kannata varsinkaan vitsailla mitään tuohon teemaan liittyvää, koska ihmisillä on huomattavia vaikeuksia ymmärtää, mikä asiassa naurattaa ja missä menee vitsin, sarkasmin tai ironian raja. Tuossa teemassahan ei ole mitään huvittavaa, jos sitä katsoo siltä kannalta, että pohjoismaiset naiset ovat automaattisesti ja kokonaan täysin väärässä.

Mistä sitten johtuu, etten muista tätä ikinä? 

En ole feministi, enkä edes kovin itsenäinen, eikä minulle tuota minkäänlaisia vaikeuksia elää ihan sopusoinnussa ympäristöni kanssa. Sanon kyllä mitä ajattelen, jos arvioin sen olevan hyödyllistä, mutta sopeudun ihan hyvin siihen, että minun kanssani ollaan eri mieltä. Joustan ilman suurempia narinoita aina, kun tilanne sitä vaatii. En koskaan tekisi yksityiselämässäni mitään sellaista, mitä mies ei olisi valmis tukemaan, koska minusta avioliitossa on molempien kunnioitettava toinen toistaan, eikä kenenkään omat tarpeet voi mennä yhteisen edun edelle. Työasioissa taas teen aina ihan varmasti 100% tarkkuudella, mitä minulta pyydetään, vaikka en aina välttämättä samaa mieltä olisikaan. Omana yleisohjeenani nimittäin pidän sitä, että kaikesta on hyvä keskustella, mutta sitten kun päätös tehdään mihin tahansa suuntaan, niin sen mukaan mennään. Sekä yksityisesti, että myös työssä ajattelen, että yhteistuumin päästään aina pidemmälle kuin omaa etua tai toiveita korostaen. Siksi elämässä henkilökohtaiset mielipiteet täytyy usein laittaa takataskuun ja toimia suurempaa periaatetta noudattaen. Olen siis mielestäni aika kaukana kaikenlaisesta feminismistä. Pesunkestävä feministi tuskin allekirjoittaisi noista lauseista yhtäkään. Siksi minulle "naisasia-asiat" eivät herätä minkäänlaista negatiivista fiilistä, koska ajattelen, että hyvää siinä on se, että naisilla on samat mahdollisuudet toimia ja ajatella kuin miehilläkin. En kuitenkaan koskaan ajattele, että se olisi mitenkään miehiltä pois, koska minusta kunnioituksen ja vapauden vaaliminen tarkoittaa sitä, että myös naisten tulee kohdella miehiä kunnolla. 

Kulttuurieroihin. Äskettäin satuin kertomaan, että tyttö hermostui, kun urheilu-uutisten lukija päivitteli joidenkin naisten menestyneen erityisen hyvin kaupunkimaratonissa. Tyttö oli sitä mieltä, että mitä ihmettä tuollaista ihmetellään, kun kyllähän naiset juoksee siinä missä miehetkin. Niinpä, olin ainoa, jota juttu nauratti. Satuin ottamaan asian puheeksi, koska minusta koko juttu oli vain huvittava. Muistan hyvin, kun itsekin joskus nuorena hermostuin vastaavanlaisista asioista. Tottahan se on, että naiset tosiaan kykenevät juoksemaan nopeastikin. Minusta se oli hauska tilanne sen vuoksi, että siinä oli ensimmäinen konkreettinen reaktio, että tyttö huomasi, että naiseuden ei tarvitse rajoittaa, eikä varsinkaan tarvitse ulkoapäin tulevista kommenteista rakentaa rajoja itselleen, omalle pärjäämiselle ja pystymiselle vain sen vuoksi, että sattuu olemaan nainen. Ja ihan vain tiedoksi sekin, että mies kuuli tytön kommentin ja nauroi melkein vedet silmissä tuolle spontaanille reaktiolle. Minkäänlainen feminismi ei todellakaan uhkaa ketään tässä perheessä. Itseään arvostava isä kasvattaa itseään arvostavan tyttären. 

Jotenkin kuitenkin taas kerran vahingossa erehdyin ajattelemaan, että naisten kykeneväisyys olisi sellainen universaali toive. Minusta siihen peruslähtökohtaan ei liity minkäänlaista itsekkyyttä, toisten tallomista tai muuta negatiivista. Voihan se negatiiviseksi kääntyä, jos asiaa ei tasapainoiteta hyvää käytöstä, toisten huomioon ottamista ja sopeutumisen tarvetta korostamalla. Mutta itse kyllä olen mielestäni ihan terveessä tasapainossa tässä asiassa ja tasapainoa opetan tytöllekin. En tosin sitten enää jatkanut juttua asian selittämiseen saakka. Harmittelin mielessäni taas kerran, että olin edes ottanut koko teemaa esiin.  

Noissa tilanteissa pohjoismaalaisuus on kyllä pelkkä riesa. Aina leimautuu ihan turhasta. Se siinä eniten ärsyttää. Ei edes hyödytä selitellä mitään, koska en ole vielä tähän ikään mennessä, ulkomailla yli 20v. asuneena tavannut montakaan ihmistä, joka pystyisi katsomaan tuon stereotypian ohi, kun tämä teema tulee puheeksi. Siksi olisi parasta olla ottamatta tuota teemaa edes puheeksi, mutta valitettavasti olen edelleenkin niin naiivi, että joskus lipsahtaa. 

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Pionit ja hääherkut



Toukokuun puolivälissä katsottiin tytön kanssa kuninkaallisia häämenoja. Se on meillä sellainen ehdoton juttu, että jotakin pientä tunnelmaan sopivaa pitää keksiä, kun kruunupäät juhlivat. Pionit aukesivat juuri sopivasti juhlalauantaiksi ja me koottiin jalallisiin, kristallisiin jälkiruokakulhoihin itsellemme jäätelöannokset, joihin tuli mukaan mansikkasiivuja ja mansikkamarenkeja. Kuplavedellä höystettyä omenamehua laseihin ja kaikki tarjolle "hopeatarjottimelle" ja juhlat saivat alkaa. Pienistä jutuista tulee mukavia muistoja. Nyt ei kyllä sitten taidakaan olla kuninkaallisia häitä tiedossa useampaan vuoteen, kun seuraavat prinssit ja prinsessat tarvitsevat vähintään vuosikymmenen, useammat kaksikin, kasvaakseen ensin aikuisiksi. 

Pioneita kuitenkin onneksi riittää! Ne eivät tunnu loppuvan vielä vähään aikaan. Tänä vuonna olen ottanut kauden loppumisen pelossa ilon irti ja ostanut lähes viikottain uudet kukat maljakkoon. Yleensä pionien aika on niin lyhyt, että se loppuu ihan kesken, mutta tänä kesänä se näyttää jatkuvan ja jatkuvan. En tiedä, johtuuko se vaihtelevasta säästä vai mistä, mutta en ikinä saa tarpeekseni näiden kukkapalleroiden ja kymmenien paperinohuiden terälehtien kuvaamisesta... Lempikukka, ei siitä pääse mihinkään, vaikka sanonkin samaa joka vuosi tähän aikaan. Harva kukka on puolikuolleenakin upea.  

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Pinkkiäkin pinkimpää hyvää elämää



Työpaikalla vanhat ruusut ovat vaan niin kauniita. Jopa kaatosateen jälkeen niitä voi vain pysähtyä ihastelemaan. Teepaketin taas ostin ihan vain paketin perusteella. Se oli niin ihanan värinen, että en voinut olla ostamatta. Maku ei kohdannut ulkomuodon kanssa. Tykkään kyllä valkoisesta teestä normaalisti, mutta jo lähes jokaista clippersorttia maisteltuani en ole ihan vakuuttunut tämän merkin käyttämistä raaka-aineista, vaikka ne reiluja ovatkin. 

Aloitin viime viikolla kuuntelemaan Maaret Kallion Lujasti lempeä -kirjaa. Olen yleensä enemmänkin lukijatyyppiä. Luen sen verran nopeasti, että koen sen hauskemmaksi, kun saan edetä omaa vauhtia. Äskettäin kuitenkin totesin, että kävelylenkkejä tulee paremmin tehtyä yksinkin, kun on edes kuuntelemalla seuraa jostakin podcastista tai äänikirjasta.

En ole vielä kovin pitkällä kirjassa parin lenkin jälkeen, mutta tykkään Kallion tasapainoisesta suhtautumistavasta elämään. Hyvässä elämässä on paljon kaikkea mukavaa ja toisaalta  haasteellistakin, mutta onnellinen elämä löytyy jostakin ääripäiden välistä sinne hyvän suuntaan kurottautumalla, mutta ilman jatkuvaa ja pakottavaa pinnistysta täydellisen elämän perässä. Tykkään myös siitä, että Kallio ei korosta itsekkyyttä, vaan enemmänkin tasapainoisten ihmissuhteiden merkitystä. Nykymaailmassa tuntuu, että joskus ollaan aika vinksallaan. Kaikenmaailman guruilla on vinkkiä joka lähtöön, mutta usein ne perustuvat joko epäterveeseen todellisuuden kieltämiseen tai ihmissuhteiden laiminlyöntiin omaa etua tavoitellessa. 

Kuunnellessa osa Kallion esittämistä kysymyksistä menee hiukan ohi, kun ei näe tekstin rakennetta. Kappaleiden välissä parin sekunnin paussia ei osaa aavistaa ennalta ja helposti sitten tulee vaan kuunneltua eteenpäin. Mietin siis kuunnellessani kaikenlaista, joten en ole varma oliko sellaista tehtävää ollenkaan, vai satuinko vain ajattelemaan sitä itse, mutta jossakin kohtaa aloin pohtimaan meidän perheen arjen vahvuuksia. Ehkä se liittyi siihen, mitkä asiat tuntuvat merkityksellisiltä elämässä tai mitkä ovat onnellisen elämän edellytyksiä, tai jotakin sinne päin. 

Pari juttua nousi heti päälimmäisenä mieleen. Tärkeintä on meille se, että me vietetään paljon aikaa sekä pariskuntana että perheenä kolmestaan. Se on meille kaikille ehdottomasti tärkeä onnellisen elämän elementti, vaikkei se suurimmalta osalta tarkoitakaan, mitään sen kummempaa kuin, että annamme paljon aikaa toisillemme ihan normiarjen puitteissa ja olemme kaikki lähes aina juttelutuulella. Joskus jokainen tarvitsee hiukan hiljaisuuttakin, mutta noin niin kuin yleisesti meillä on enimmäkseen pulinaa talo täynnä vaikka vain kolmistaan olemmekin. On tietysti myös tärkeää tehdä työt ja muut tärkeät jutut täysillä, koska vain tosissaan panostamalla kokee myös enemmän työstä saatavaa tyydytystä, mikä osaltaan myös lisää yleistä elämän onnellisuutta. Ehkä suunnitelmallisuus ja joustavuus ovat myös tällä onnellisen elämän listalla. Meistä kukaan ei ole millään tavalla kaoottinen, joten jokainen arvostaa sitä, että asiat, tekemiset, koti ja kaikki muukin on suhteellisen hyvässä järjestyksessä ja suunnitellut asiat toteutuvat ilman ylimääräisiä sähläyksiä. Toisaalta joustavuus on myös asia, mikä helpottaa elämää. Jos eteen tulee joku tilanne, mikä aiheuttaa asioiden uudelleen järjestelyä, putoamme kaikki aika nopeasti jaloillemme ja luomme uuden, toimivamman suunnitelman. Sitkeyttä ja peräänantamattomuutta löytyy meiltä kaikilta, mutta jääräpäisyyttä ei onneksi keneltäkään.

Mikään näistä jutuista ei vaadi mitään stressaavan suuria ponnistuksia, mutta kuitenkin järkevää prioriteettien asettamista ja joskus hieman ylimääräistä vaivannäköä. Useimmiten ne kuitenkin sujuvat aika helposti ja toisaalta myös palkitsevat niin hyvin, että niihin tekeekin mieli keskittyä. Perussettiä, mutta perusasioistahan elämän onnellisuus enimmäkseen koostuu. Voihan tuohon listaan vielä lisätä vaikka matkustamisen, sukulaiset ja ystävät, harrastukset ja niin edelleen, mutta ajattelin nyt vain meidän kolmen omaa arkea, koska siitähän ne tavalliset päivät enimmäkseen koostuvat. Ystäviin on tosin ollut ihan liian vähän aikaa viime vuosina, mutta se on johtunut enemmän elämäntilanteesta kuin suoraan meistä itsestämme. Se silti hiukan harmittaa ja haluaisin siihen panostaa hiukan enemmän, mutta nyt ei ole ollut voimia sen enempään eikä tule olemaan ihan lähitulevaisuudessakaan, joten täytyy vaan luottaa, että todelliset ystävät säilyvät siitä huolimatta.

Noita arjen hyviä juttuja kun mietin, niin huomasin, että arvot, aikataulut ja tekemiset on kyllä ihan hyvässä järjestyksessä. Oli hyvä hetkeksi pysähtyä toteamaan se. Joskus nimittäin tuntuu, että pitäisi olla sitä ja tätä ja helposti kuormittuu ajatuksesta, että ei kaikkeen pysty. Huomattuaan olevansa ihan hyvässä tasapainossa, voi seuravan kerran ohittaa turhat vaatimukset olankohautuksella.             

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Mansikkakakku ei koskaan petä

Mansikoita on kulunut tänä vuonna ennätysmäärä. Muutaman viikon ajan kaikille vieraillekin on ollut tarjolla mansikkakakkua. Mansikkakakkua kahvin kanssa, mansikkakakkua jälkiruoaksi, mansikkakakkua välipalaksi... miten vaan, mutta se on ehdottomasti kesän helpoin herkku. Paistoin ensimmäiset kakkupohjat sellaisessa perinteisessä  matalassa kumottavassa kakkupohjavuoassa. Sitten huomasin, että parempaa tulee brownies-vuoassa, jossa kakusta tulee hieman korkeampi ja rapeampi kuori jää päälle. Gluteenittomasta taikinasta kuoresta tulee ihanan rapsakka, kun sen antaa jäähtyä vuoassa peittämättä. 

Teen sokerikakkutaikinan aina isäni opettamalla vanhalla vinkillä. Tarvitaan kaksi puhdasta lasia, joista toiseen mitataan kananmunat. Toisella lasilla mitataan saman verran sokeria. Munat ja sokeri vatkataan vaahdoksi. Vehnäjauhoa/gluteenitonta jauhoa mitataan myös saman verran ja sekaan hiukan leivinjauhetta. Jauhoseos lisätään taikinaan. Paistetaan leivinpaperin päällä 175 asteessa, kunnes tikkuun ei tartu taikinaa. Pienempään neliönmuotoiseen brownies-vuokaan menee neljä kananmunaa ja isompaan suorakaiteen muotoiseen laitoin viisi. Ne ovat ehkä keskikokoisen ja suuren irtopohjavuoan kokoisia vuokia. Kuppitekniikalla taikinan kokoa on helppo muunnella joutumatta laskemaan yhtään mitään.

Kakun päälle voi laittaa jogurttia, kermarahkaa tai kermavaahtoa. Kaikki vaihtoehdot on kokeiltu ja hyvää tulee kunhan vain lisää sopivasti sokeria ja vaniljasokeria. Ja sitten vain reilusti mansikoita ja koristeeksi vaikka orvokin kukkia.

Nyt alkaa mansikkakausi olla lopuillaan. Me taidettiin saada niistä yliannostus, kun nyt niitä ei enää juuri tee mielikään. Suomessa taitaa kausi tosin vasta olla alkamassa, joten ehkä tästä saa hiukan inspiraatiota leivontaan.       

Kesäkuu ja palautteen vastaanottokyky

Niin vaan päästiin kesäkuun puolelle ja nyt sitäkin jo puoliväliinkin saakka! Valmistujaisia on juhlistettu töissä taas moninkertaisesti, kuten aina, ja jäljellä on enää palavereja, arvosanojen viimeistelyjä ja syksyn suunnittelua. Ja opiskelua sen minkä ehtii. Tänä kesänä pitäisi edetä hyvän matkaa siinä, mutta katsotaan nyt, mikä on realistista ja mikä ei. Ensimmäinen tavoite on saada juuri nyt työn alla oleva luku purkkiin ennen heinäkuun puoliväliä. 

Tämä työvuosi loppui hauskasti, kun sain muutamasta suunnasta yllätyksellisen hyvää palautetta. Palautettahan työelämässä saa yleensä sillä tavalla harvakseen ja satunnaisesti tiputellen, mutta tänä keväänä sattui sellainen positiivinen suma, mikä ihan rehellisesti ilahdutti. En tiedä, onko tämä piirre kenellekään muulle tuttu juttu, mutta perfektionistina minulla on aina omat odotukset itselleni, jotka yritän saavuttaa ja joiden valossa sitten olen joko tyytyväinen tai tyytymätön omaan tekemiseeni. Palaute, positiivinenkaan, ei sitten aina paljon vaikuta kohteliaan kiitoksen ja hymähdyksen jälkeen, jos itse mielestään olisi voinut tehdä asian paremminkin. Kun vielä suomalainen vaatimattomuus istuu sitkeästi selkäytimessä, niin palautteesta avoimesti iloitseminen ja varsinkaan siitä kertominen eivät todellakaan tule ihan luonnostaan. Hassu ajatustyyli sinänsä, koska eihän kenenkään kehu ole koskaan keneltäkään muulta pois muutenkaan.

Sellaisista käyttäytymismalleista kannatta varmasti pyrkiä eroon. Omat tavoitteet on hyvä tietysti säilyttää ja niitä kohti pyrkiä, mutta hyvästä palautteestakin kannattaa ihan rehellisesti ja avoimesti iloita. Suurin osa arkista työelämäähän varmasti kaikkialla on olennaisten asioiden tekemistä siltä pohjalta, että työt on tehtävä kunnolla ja joskus sitkeästi hammastakin purren, vaikka kukaan ei sanoisi pitkään aikaan yhtään mitään. Omat onnistumisen kokemukset on siis pääosin löydettävä itse, vaikka kukaan ei niitä sormellaan osoitakaan. Ja omat vahvuudet on tunnistettava, vaikka kukaan ei niihin kiinnittäisi mitään huomiota. 

Juuri siksi, kun positiivista palautetta joskus saa, siihen kannattaa hetkeksi pysähtyä. Juoda ehkä ylimääräinen kuppi kahvia tai vaikkapa ostaa jäätelö siitä ilosta, että on vaan niin mukava tunne juuri sillä hetkellä. Pieni rento hetki täynnä onnistumisen tunnetta, menestyksen iloa ja omien kehittyneiden taitojen päivittelyä, tekee hyvää ja antaa voimia niihin pitkiin ajan jaksoihin, kun on taas täysin omien arvioidensa varassa. Jos ilon hyvästä palautteesta voi vielä jakaa jonkun siihen vilpittömästi yhtyvän läheisen kanssa, voimautumisen kokemus on mahtava. Sellaiseta hetkestä onkin erityisen kiva palata takaisin sinne arkiseen aherrukseen.             

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Leikkokukat, äitienpäivä ja vähän muutakin




Pari viikkoa sitten tuli ostettua kesäisiä kukkia, mitkä kestivätkin ihan hurjan kauan kauniina. Oikea leikkokukkien kestävyysennätys. Joskus vaan sattuu niin ihmeen tuoreet kukat. Kukkien matkahan voi joskus olla aika pitkäkin kasvupaikasta huutokaupan ja erinäisten kuljetusvaiheiden kautta kukkakauppaan. Ei siis ihme, että aina ei tule tällaisia ennätyksiä, kun leikkokukka on saattanut olla leikattuna jo viikon tai enemmänkin ennen kuin se päätyy asiakkaalle. Kiva kuitenkin, että joskus näinkin! 

Äitienpäiväjuhlallisuudet meni erityisen ihanasti tänä vuonna. Mun äiti nimittäin oli täällä käymässä ja saatiin höpöttää, herkutella ja lenkkeillä yhdessä. Tyttö hoiti parhaimman shoppailureissun järjestelyn viemällä isoäidin Brysselin keskustaan. Hyviä löytöjä tekivät sen päivän aikana molemmat. Shoppailugeenit näköjään siirtyvät aika automaattisesti sukupolvelta toiselle, heheh! Viime vuosina olen kuitenkin hiukan alkanut epäillä, että en ehkä itse saanut shoppailuinnokkuuden ja löytöjen bongaamisen suhteen ihan täyttä geeniperintöä omalle kohdalleni, koska en jaksa nykyään ihan loputtomiin etsiä, sovitella ja kiertää kaupoissa. Voihan se olla, että tämä on vaan joku ruuhkavuosijuttu ja menee sitten taas aikanaan ohi, heheh.

Kivan päälle hiukan valitusta vielä tähän loppuun. Viime viikot on menneet töissä muuten hyvin, mutta opetettavat teemat on olleet sitä luokkaa, että voisin nyt siirtyä jo kesälomalle. Jotkut teemat menee hiukan tunteisiin. Vaikka esiinnynkin aina ihan asiallisen viileästi, sellaiset asiat, mitkä herättävät jonkinlaisia tunteita, kuitenkin pyörivät ajatuksissa työajankin ulkopuolella. Se on varmaan kutsumustyön yksi pahin miinuspuoli, että joskus on vaikea saada etäisyyttä mihinkään. Sitten jos vielä joku sellainen teema toistuu lyhyessä ajassa eri muodoissa päällekkäin, niin alkaa helposti tuntua, että elämässä ei muuta olekaan. Kun tästä juteltiin, niin äiti sanoi, että joissakin jutuissa on pakko olla tunnetta mukana, että lopputulos on riittävän vakuuttava ja että jaksaa paahtaa eteenpäin. Äiti oli tietysti ihan oikeassa, mutta sitten kun muutaman viikon aikana useamman kerran herää keskellä yötä miettimään jotakin argumenttejaan, niin toivoisi, että oppisi ottamaan rennommin. Täytyy varmaan taas vaihteeksi harjoitella lokerointitaitoja. Joskus se nimittäin auttaa, kun ajattelee asiakokonaisuuksia irrallisina lokeroina, jotka pystyy avaamaan ja sulkemaan tietoisesti. Silloin ne tunteetkin voi valjastaa tarvittaessa hyötykäyttöön kuormittamatta itseään silti liikaa. Se vaatii kuitenkin tietoista harjoittelemista ja irroittautumista. Ja ihan rehellisesti, niistä molemmat jäävät helposti kiireen jalkoihin.     

perjantai 11. toukokuuta 2018

Ficus bambino lyrata


Että voi olla kaunis nimi pienellä kasvilla! Lyyraviikuna löytyi puutarhaliikkeestä jonkin aikaa sitten. Olin etsinyt sopivan kokoista, kaunislehtistä viherkasvia jo jonkin aikaa yhteen tiettyyn ruukkuun. Luulin nyt löytäneeni täydellisen version, mutta se olikin sitten liian pieni siihen koristeruukkuun, mihin sitä suunnittelin. Täytyy siis vielä etsiä toinen siihen, mutta tällekin kyllä silti löytyi paikka heti. Olohuone on aika valoisa, kiitos suurien ikkunoiden, joten oletan, että tämä selviää tuossa kohtaa ihan hyvin. Jos ei, niin ainahan sitä saa siirrettyä lähemmäs ikkunoita. Kokeilen nyt kuitenkin ensin tässä kohtaa. 

Orkiedoita ja yucca-palmu meillä on ollut jo pidempään, mutta näin kuitenkin hiukan myöhässä liityn viherkasvitrendiin mukaan. Sain 80-ja 90-luvuilla niin kyllikseni kukkapöydistä, amppeleista ja viidakkomaisista, liian kasvimäärän hämärtämistä olohuoneista, että tällä kertaa kesti hetken aikaa prosessoida viherkasvien paluuta sisustukseen. Vieläkään en lämpene esim. aloe veralle, kaktuksille, saniaisen näköisille kasveille tai niille, mitkä kasvattavat rönsyjä joka suuntaan. Lisäksi edelleenkin ajattelen, että vain terveen näköisiä ja terhakoita kasveja kannattaa säilyttää. Sellaiset tehohoitoa kaipaavat yksilöt kannattaa heittää menemään. Ne eivät tuo mitään hyvää sisustukseen. Tämä on tietysti vain ihan oma subjektiivinen mielipiteeni. Todelliset viherpeukalothan tunnetusti rakastavat kasvejaan, näkevät niiden potentiaalin puolikuolleinakin ja osaavat hoitaa ne kuntoon.   

Joka tapauksessa jonkinlaista lämpenemistä viherkasvitrendin suhteen on nyt tapahtunut, että yleensäkin aloin etsiä sopivaa kasvia ja toistakin. Jos nyt jossakin kohtaa alkaa näyttää siltä, että ihan villiinnyn, niin muistuttakaa minua edellisestä yliannoksesta.  

maanantai 7. toukokuuta 2018

Aamiainen parvekkeella



Olin sunnuntaiaamuna rennosti yksikseni kotosalla. Kiireinen viikko, väsymys ja tulollaan oleva päänsärky saivat hiukan hidastamaan vauhtia. Lämpöä oli aamusta jo reilut 20 astetta, joten tein aamupalan valmiiksi tarjottimelle, nappasin aamutakin päälle, lehden kainaloon ja suuntasin parvekkeelle. 

Parveke on talon takana, joten siellä on ihan kivasti yksityisyyttä. Tosiasiassa se on kyllä ehkä enemmän harhaanjohtava tunne kuin mikään totuus. Jos tarkemmin pysähtyy miettimään, niin siihen kyllä näkee ihan suoraan aika monesta talosta ja takapihallakin, sekä meillä että naapurissa, on aina jonkin verran kulkijoita. Naapuritalot, joista parvekkeelle näkee, ovat kuitenkin sen verran kaukana, että illuusiosta voi pitää kiinni, koska ei tunnu, että kukaan tarkkailisi mistään suunnasta. Takapihalla kulkijoista taas ajattelen, että voihan sitä heilauttaa kättä ja moikata, jos joku on katsoakseen. Muuten taas voi esittää itsekin, että ei huomaa kulkijoita. Se toimii loistavasti silloin, kun kaikilla on sama ajatus siitä, ettei viitsitä häiritä. Useammin me kyllä ihan reilusti moikkaillaan, kuten  takapihalla kulkevat naapurit myös, mutta aamupala-aikaan kukaan ei yleensä "näe" ketään, ja se on just hyvä niin, hahah. Tuollaiset kirjoittamattomat säännöt on käteviä, niin jokaisella on tarpeeksi tilaa ja vapautta olla ja elää, vaikka täällä asutaankin tiheämmässä. Lopultahan aika harvalla omakotitalonkaan asukkaalla täällä on kovin paljon oikeaa yksityisyyttä, koska naapurit ovat useimmiten heilläkin ihan vieressä. Pieni määrä hienotunteisuutta on välillä siis tarpeen.

Ai että, miten ihania sisustuksia oli tuossa maalis-huhtikuun saksalaisessa Homes & Gardens -lehdessä! Huomasin tuollaisen ihanan, vadelman värisellä kankaalla päällystetyn nojatuolin, mikä on viimeisessä kuvassa! Se on valkoisen sisustuksen keskellä ihan kuin joku karkki. Joku tuollainen yksittäinen väripilkku sopisi meilläkin hyvin muuten neutraaliin sisustukseen. 

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Nimitikut ja parvekeasiaa



Nyt kun yötkin ovat jo kohtuullisen lämpimiä, uskaltaa yrttejäkin jo istuttaa. Katsotaan nyt, miten nämä kaupan versiot alkavat kasvaa. Takuuvarmintahan olisi varmasti kasvattaa pienemmästä taimesta ihan itse, mutta sillä tavalla kestää ihan liian pitkään, että yrttejä voi alkaa napsia käyttöön. Itseasiassa meillä näiden käyttöaste ruoanlaitossa on sen verran korkea, että pitäisi olla moninkertaiset puskat, jotta ne ehtisivät kasvaa sitä myötä, kun niistä leikataan! Mutta kasvavat nyt toivottavasti sen aikaa kuin kasvavat ja sitten vaihdetaan tarvittaessa uusiin. 

Bambugrillitikuista saa helposti luontoystävälliset merkkitikut kukkapurkkeihin, mutta myös kasvimaalle. Täällä iso paketti tikkuja taitaa maksaa noin euron verran, että niistä tosiaan joutaa osa askarteluunkin. Bambusta puheen ollen, nuo rottinkituolit tarvitsisivat uuden lakan pintaansa. Ne on ihan mahtavat rentoon istumiseen, mutta viime kesän sateet eivät tehneet niille hyvää. Meillä on kiva parveketerassi, mutta ärsyttävästi siinä ei ole yhtään katettua tilaa. Kaikki on siis sateen armolla, kun kalusteita ei tosiaankaan jaksa jokaisen kuuron vuoksi peittää muovilla. Kätevimpiä olisi tietysti muoviset kalusteet, mutta en ole vielä löytänyt sellaisia, mitkä kohtuuhintaisena settinä näyttäisivät muulta kuin muovilta. 

Katteen puutteesta sekin vielä, että vaalea laatoitus sateen armoilla on ihan vihoviimeinen idea ison kaupungin vieressä asuttaessa. Ette usko, miten muutamassa kuukaudessa laatat värjääntyvät ja pinttyvät saasteista ja muusta! Kloriittia ja rajua harjausta on harrastettu tähän asti, mutta nyt pesimme lattian vaihteeksi painepesurilla. Meni siinäkin aikaa (ja vettä ties kuinka paljon), mutta lopputulos oli kohtuullisen hyvä ja harjanvarressa hikoilua ei jääty kaipaamaan... Luulen, että tästä lähtien turvaudumme painepesuriin aina, kun pesemisen tarvetta ilmenee. (Todennäköisesti se on jo kuukauden tai puolentoista päästä.) Tummat laatat olisivat niin paljon armollisemmat, huoh.  

lauantai 5. toukokuuta 2018

Kylpylä Budapestin keskustassa


Tänä vuonna sovittiin, että lahjojen sijaan tehdään tytön 16 vuotissynttäreiden kunniaksi pieni matka. Tarkoitus oli lentää jonnekin pitkäksi viikonlopuksi, mutta lopulta emme olleet tarpeeksi nopeita varaamaan lentoja, joten hinnat ehtivät nousta ihan naurettaviksi. Keksittiin sitten, että tehdäänpäs automatka ja yhdistetään siihen muutama hauska pysähtymispaikka. Päätepiste oli Budapest, josta olimme vuokranneet kolmeksi yöksi asuntohotellista majapaikan. Valokuvissakin paikka näytti kivalta, mutta paikan päällä yllätyimme vielä iloisemmin. Asunto oli todella viihtyisä, hyvin varusteltu ja hyvällä paikalla. 

Laitan muita kuvia reissulta, kun ehdin käydä ne paremmin läpi, mutta tässä muutama kuva Budapestin keskustassa sijaitsevasta Szechenyi Thermal Bath -kylpylästä. Vanha kylpylä sijaitsee ihanassa vanhassa rakennuksessa. Lippukassalla valitsimme liput, joihin kuului oma pukukoppi. En kehdannut jäädä kuvailemaan pukukoppeja, mutta kaikki seinät ja ovet olivat valkoisiksi maalattu ja koristelistoineen ihanan näköisiä. Sellaista vanhan ajan luksusta. Tavarat sai jättää sinne lukkojen taakse talteen ja oli kiva, kun oli hiukan enemmän yksityisyyttä riisumiseen ja pukemiseen. Pukukoppi ei lisännyt hintaa kuin muutamalla eurolla. 

Kylpylän sisätiloissa oli muistaakseni reilu kymmenen allasta. Suurin osa altaista oli kuumia altaita ja vesi on siis aina mineraalipitoista "terveysvettä." Osa saleista olivat todella kauniita vanhoine, koristeellisine kattoineen. Sisältiloissa oli myös monenlaisia saunoja ja muutamia rentoutumispaikkoja, missä voi istuskella ja lepuuntua kylpemisen välissä.

Syy siihen miksi kylpylään menimme oli kuitenkin ulkoallas. Tyttö oli bongannut sen Pinterestistä, mutta se oli vielä upeampi livenä kuin valokuvista olisi uskonut. Ulkoaltaita oli tuo näissä kuvissa näkyvä suuri lämmin allas ja toinen urheilullisempi allas, missä sai uida matkaa. Kolmas allas oli meidän käynnin aikaan remontissa. Meille sattui ihana ja lämmin n. 20-asteen päivä. Ulkoaltaat ovat sisäpihalla, joten se alue tuntui lämpenevän nopeasti ja tosiaan kuumassa vedessä pystyy kyllä kylmälläkin säällä uiskentelemaan muutenkin. Ulkoaltaatkin ovat siis auki ympäri vuoden. Lämmin sää oli kuitenkin meille ihana plussa. Valokuvat eivät ihan tee parasta oikeutta tälle paikalle. Osasyy oli remonttikamat, jotka hiukan peittivät näkyvyyttä. Toiseksi, vaikka kylpylässä sai kyllä valokuvata, ihmisten ollessa uikkareissa kuvaaminen tuntuu hiukan tunkeilevalta, joten tässä nyt muutama räpsy saa riittää julkaistavaksi. 

Tämä kylpylä oli mielestäni ehdottomasti kokemisen arvoinen juttu, vaikka itse en varsinainen kylpyläfani olekaan. Sisäaltaat olivat rentouttavia ja paikan arkkitehtuuri on näkemisen arvoinen, mutta tuo ulkoallas vei kyllä voiton kaikesta. Hygieniasta sen verran, että mineraalivedessä on oma erikoinen tuoksunsa, mikä vaatii hiukan totuttelua. Tuossa kylpylässä ei siis kloori haise ollenkaan, mutta ilmeisesti veden korkea mineraalipitoisuus auttaa pitämään veden kohtuullisen puhtaana. Veden pitäisi auttaa monenlaisissa sairauksissa, mutta en ole perehtynyt siihen sen enempää. Vanhaan aikaanhan tuollaisia paikkoja pidettiin oikeina terveyden lähteinä. Vesi tuntui altaissa vaihtuvan normaalisti, mutta koska pääsääntöisesti ihmiset eivät näyttäneet peseytyvän ennen veteen menemistä ja kuumassa vedessä lilluessa tietysti kaikki vielä hikoilevatkin, joten minusta vesi ei ollut ihan puhtainta mahdollista. Minulla on taipumusta olla hiukan ylihygieeninen, joten päätin sitten olla ajattelematta koko asiaa ja nauttia vain kokemuksesta. Päättelin mielessäni, että jos täällä on jo kylvetty vuosikymmenet, niin asiasta ei kannata tehdä ongelmaa. ;) Peseytymistilat olivat hyvät, niistä voi antaa paljon plussaa. Lapsiperheelle tuota kylpylää taas ei voi suositella ollenkaan. Altaat ovat ihan rentoutumista varten ja lasten pulikointi ei onnistu tuossa tunnelmassa, eikä veden nieleminen ole hyvä idea ollenkaan. Sitähän lasten kanssa on mahdoton välttää...  

Jos kylpylään suuntaa, mukaan kannattaa ottaa muoviset läpökkäät. Lattiat olivat ihan siistit, vaikka siivojia ei siellä juurikaan näkynyt, vaikka asiakkaita oli talo täynnä. Läpökkäät ovat silti aina hyvä idea varmuuden vuoksi, koska tosiasia on, että Euroopassa uimapaikoista saa kaikista helpoiten jalkoihinsa kaikenlaista. Meillä oli mukana myös kylpytakit siltä varalta, että ulkoaltaille kulkiessa tarvitsisi niitä, mutta koska sää oli lämmin, niin ne eivät olisi olleet välttämättä tarpeen. Läpökkäitä, pyyhkeitä ja kylpytakkeja saa kyllä vuokrattuakin pieneen hintaan lipunmyynnistä, mutta koska olimme autolla reissussa, meillä oli kaikki mukana omasta takaa. 

Olimme reissussa pääsiäisloman aikaan. Silloin koko Keski-Eurooppa lomailee yhtä aikaa, mutta saimme silti sekä liput, että myös pukukopin, ilman ennakkovarausta paikan päällä. Joissakin ohjeissa luki, että kannattaisi varata liput etukäteen, jos haluaa olla varma varsinkin pukukopin saamisesta, mutta meillä ei ollut mitään ongelmaa eikä edes jonotusta, kun saavuimme paikalle jo aamupäivällä. Aamupäivisin tilaa on kuulema enemmän kuin iltapäivisin ja iltaisin, joten kannattaa suunnata kylpylään ajoissa, ellei viitsi tilata lippuja ennakkoon. 

perjantai 4. toukokuuta 2018

Kaksi arkiateriaa


Tällä viikolla olin niin reipas, että kokeilin jopa kolmea uutta arkiruokaideaa. Yllätin ihan itse itseni... Joskus jaksaa, joskus ei, mutta kiva saada vaihtelua silloin, kun inspiraatio iskee. Siltä varalta, että teilläkin on arkiruokaideoiden tarvetta, kirjoitan näistä kokeiluista kaksi ohjeetonta ohjetta tähän. Kolmatta en nyt muista enää tarpeeksi tarkasti, mutta palaan asiaan, jos teen sitä vielä uudemman kerran. Pidemmittä puheitta, tässä ohjeet ilman mittoja ja muita. Näistä molemmat onnistuvat ihan tuosta vain mittailematta mitään. Tärkein informaatio molemmissa on tuoreiden yrttien määrä. Niillä nimittäin saa oikeasti parhaimman maun, kun vain ei yhtään pihistele. Periaatteena siis mieluummin hiukan liikaa kuin yhtään liian vähän.

1. Paahdettu tomaattikeitto

Leikkasin melkein kilon verran roma-tomaatteja puoliksi ja poistin niistä veitsen kärjellä vain kovan kannan. Laitoin ne uunipellille leivinpaperin pääälle tomaatit leikkauspinta ylös päin. Kuorin ja paloittelin siihen vielä suuren punasipulin isoiksi paloiksi ja samoin pilkoin mukaan kolme valkosipulin kynttä myös. Päälle hiukan suolaa, mustapippuria ja timjamia. Sitten paahdoin niitä uunissa n. 30min 200 asteessa. Pelkäsin, että tomaatteja ei tullut sittenkään tarpeeksi, joten lämmitin kattilassa purkillisen yrttimaustettua tomaattimurskaa, lisäsin hieman vettä ja kasvisliemijauhetta. Kun sain tomaatti-sipuli-valkosipulipellin uunista, lapioin ne tomaattimurskan sekaan. Lisäsin ison kourallisen basilikasilppua ja reilun ruokalusikallisen ruskeaa sokeria ja keitin hetken aikaa. Lopuksi soseutin keiton sauvasekoittimella ja lisäsin suolaa ja pippuria hiukan lisää. Hyvää tuli. Tuosta annoksesta sai ehkä n. 6 alkukeittolautasellista, mutta me syötiin se iltaruoaksi. Jaksettiin juuri ja juuri syödä koko annos kolmestaan. Miehelle ja tytölle laitoin kyllä sekaan sellaisia pieniä belgialaisia keittolihapullia. Niitä lisätään usein tomaattikeiton sekaan. 

Olin jotenkin kuvitellut paahdetun tomaattikeiton yhtä työlääksi kuin paahdetun paprikakeiton, mutta tämä oli niin helppo juttu, että tulee varmasti tehtyä uudelleenkin.       

2. Kalaa ja vihanneksia paistopussissa

Huomasin yhtenä päivänä, että kinkun paistosta oli jäänyt muutamia paistopusseja kaappiin. Siis sellaisia hiukan reilun A4-arkin kokoisia. (Ei sentään sellaisia kymmenen kilon kinkun paistoon tarkoitettuja!) Ostin porkkanoita, broccolia ja ruodottomia, tuoreita pangasius-kalafileitä. Pangasius on valkoista, aika neutraalin makuista kalaa, mitä lie suomalaiselta nimeltään. Kuorin porkkanat ja leikkasin ne muutaman millin paksuisiksi siivuiksi ja broccolin myös suupalan kokoisiksi paloiksi. Leikkasin kevätsipulin varsineen paloiksi. Laitoin vihannekset paistopussiin, hiukan suolaa mukaan ja ravistelin pussia, että ne sekoittuisivat. Seuraavaksi ripottelin suolaa ja pippuria kalafileille ja ujutin ne pussiin vihannesten päälle. Sitten silppusin vielä toisen kevätsipulin ja tosi ison kourallisen tuoretta persiljaa ja levitin ne fileiden päälle. Lopuksi lisäsin yhteensä ruokalusikallisen verran rasvaa nokareina fileiden päälle. Suljin pussin sulkijalla ja laitoin sen uunipellille ja 200 asteeseen paistumaan reiluksi puoleksi tunniksi. (Nämä pussit olivat höyrytykseen sopivia, joten sulkijoissa oli joku jippo, että ne päästivät hiukan ilmaa läpi. Normaalien sulkijoiden kanssa täytyy tietysti leikata joku yläkulma hiukan auki, että pahin höyry pääsee pussista ulos.) Keitin basmatiriisiä kaveriksi ja kastikkeeksi sekoitin kermaviilipurkilliseen sokeria, suolaa, pippuria ja kuivattuja salaattiyrttejä. Lautasella lisättiin kalan päälle vielä hiukan sitruunamehua.  

Tämä oli myös niin kätevä ruoka, että jatkoon menee sekin. Kalafileiksi sopii mikä kala vain ja vihanneksia ja yrttejä voi vaihdella. Taidettiin vaan olla niin nälkäisiä, että kuvia ei tästä ateriasta tullut otettua ollenkaan. 

Sellaista se, kiva kun tuli kokeiltua. Arjessa yksinkertaiset ja terveelliset ateriat ovat kyllä niin tarpeen, kun työpäivän jälkeen väsyneenä alkaa ruokaa laittamaan. Ai niin, joskus tallensinkin muutamia arkiaterioita jo 'our easy dinners' tagillä. Tag löytyy tuosta sivupalkista.       

tiistai 1. toukokuuta 2018

Aamiaisilla




Nyt on hyviä mansikoita taas kaupan. Minusta nimittäin hyviä ovat sellaiset tarpeeksi "kiinteät." Heräsin mansikansyöntiin vasta aikuisena. Inhosin lapsena niin paljon pehmeitä ja makeita mansikoita, että innostuin mansikoista vasta, kun maistoin näitä etelä- ja keski-Euroopassa tyypillisiä rouskuvia ja vähän vähemmän makeita mansikoita. Tiedän, että näitä ei oikeat marjafriikit kovin paljon arvosta, mutta minä tykkään silti ja syön kiintiön täyteen joka kesä. Appelsiinit ja mandariinit on muuten kivempia aamupalapöydässä, kun ne on kuorittu ja sitten leikattu vinoon. Ne on silloin kätevässä muodossa pienellä haarukalla syötäväksi.

Viime viikkoina, viikonloput mukaan lukien, on ollut niin paljon kaikenlaista menoa ja tekemistä, että olemme tietoisesti panostaneet vapaapäivien aamiaisiin tavallisia lauantaiaamuja useammin. Ihan vain siitä syystä, että on kiva, kun on ainakin jonkinlainen pysähtymishetki heti aamusta. Se auttaa ainakin katkaisemaan kiireen tunteen. 

Viime lauantaiaamuna meillä oli työkeikka. Tai siis mulla oli, mutta mies lupasi tulla mukaan kriitikoksi. Kehittelen yhtä juttua ja pyysin, että hän antaisi siitä palautetta. Kätevä kotikenttäetu, kun molemmat on samalta alalta, että voi saada asiantuntijapalautetta niin helposti. Olin saanut häneltä hiukan apua jo aiemmassa vaiheessa, kun asiasta keskusteltiin. Siitä olin tosi kiitollinen myöskin, koska se auttoi hurjan paljon siinä kohtaa. Joka tapauksessa työkeikan jälkeen poikkesimme brittiläisessä kaupassa ja ostimme pekonit, bagelit ja muut herkut myöhäistä brunssia varten. Lopulta kello olikin jo puoli kolme, kun päästiin pöytään. Se oli herkullinen viikonlopun aloitus, hiukan myöhässä, mutta kuitenkin rennoissa merkeissä. Siinä kohtaa oltiin kaikki kolme jo niin nälkäisiä, että valokuvaaminen olisi ollut tunnelman pilaamista. Nämä kuvat ovatkin toiselta aamiaiselta.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Elokuva: Wonder

Kuvahaun tulos haulle wonder movie
source

Tämä elokuva on ollut mulla toivelistalla siitä asti, kun se ilmestyi. Ei kuitenkaan ehditty katsomaan sitä vielä silloin, mutta nyt huomasin, että sehän on vuokrattavana iTunesilla. Ihan ihana elokuva ystävyydestä, toisten arvostamisesta ja hyväksymisestä. Mietin, että tämä toimisi loistavasti keskustelunavauksena kouluissa, kun kiusaamisteema on esillä. Tai muutenkin lasten/nuorten tunnekasvatukseen liittyen elokuvassa on monta päällekkäistä teemaa ja roolia, mistä kaikista voisi helposti saada hyviä keskusteluja aikaan. Toisaalta myös esille tulevat vanhemmuuden ja koulunkin realistiset haasteet siitä, miten lapsen sairastamista käsitellään ja miten sen kanssa selvitään. Elokuvan teemoja voi siis alkaa purkaa yllättävän monesta suunnasta. 

Vaikka elokuvan loppu on ihana, asia mikä minulla hiukan tökki oli elokuvan johtolause "You can't blend in when you were born to stand out." Tiedän, tiedän, että se on tietysti tarkoitettu positiiviseksi voimalauseeksi ja ehkä se toimiikin joissakin kulttuureissa, mutta ihmettelen kyllä silti, että kuka lapsi oikeasti haluaa kuulla jatkuvia muistutuksia olevansa erilainen. En usko, että ikinä silloinkaan, kun oikeasti on joku asia, mikä tekee hänet jotenkin poikkeavaksi. Elokuvan läpi poika on ihan samanlainen lapsi kuin kaikki muutkin kasvojen leikkausjälkiä lukuun ottamatta. Tietysti jäljet ovat iso asia eikä sitä tule kieltää. Lapsi tarvitsee ilman muuta tavallista enemmän tukea pärjätä tilanteen kanssa ja ryhmään integroimiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Elokuvassa tulee realistisesti esiin, että varsinkin lapset voivat olla kovin raakoja eroavaisuuksien suhteen ja aikuisten tulee olla aktiivisesti ohjaamassa ja puuttumassa asioihin. Vanhemmuuden näkökulmasta mietin kuitenkin ehkä enemmän siltä kannalta, että erilaisuuden korostamisen sijaan mieluummin alleviivaisin yhtäläisyyksiä, koska niitä on aina enemmän kuin poikkeavuuksia. Pidän nimittäin ihan älyttömän tärkeänä, että lapsi kokee kaikesta huolimatta mahdollisimman paljon samanlaisuutta muihin nähden, koska se auttaa sitten myös kestämään omaa erilaisuutta. Keksisin siis jonkin muunlaisen voimalauseen. En nyt keksi tähän hätään minkälaisen, mutta en missään tapauksessa sellaista, mikä johtaa lapsen ajattelemaan, että hän on kaikinpuolin niin hirmuisen erikoinen, että ihan varmasti aina erottuu joukosta. Se on minusta ihan kamalan kurja viesti. Jatkuva ja voimakas erilaisuuden kokeminen ei minun tietääkseni aina vahvista lasta positiivisella tavalla. Ymmärsin kyllä pointin, mutta tuosta kasvatusmetodista olen silti eri mieltä, vaikka muuten Wonder on ihan älyttömän lämminhenkinen ja koskettava elokuva. En yleensä ihan helposti itke katsoessani mitään, mutta tämän kanssa olin useamman kerran kyyneleet silmissä. 

Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, vaikka tämä arvio tuleekin nyt puoli vuotta myöhässä. Ehkä kaikki eivät kuitenkaan ole vielä ehtineet tätä elokuvaa katsoa!?! Jos ehditte jo katsomaan sen ja viitsitte kommentoida, niin kertokaa ihmeessä mitä mieltä te olitte tuosta voimalauseesta.  

torstai 26. huhtikuuta 2018

Synttärikakku numero 2




Lupasinkin jo, että näytän kuvat toisestakin synttärikakusta. Ongelmahan täällä siis on, että ikinä ei selvitä yksillä juhlilla. Tai ei se ongelma ole, koska mitä enemmän juhlia, sitä hauskempaa elämä, heh! Silti kalenteriin kun katsoo, niin tulee kyllä joka vuosi mieleen, että joskus olisi kätevämpää, kun yhdet juhlat per juhlapäivä riittäisivät. En varmaankaan suostuisi moninkertaisiin juhliin, jos lapsia olisi useampi. Yhden lapsen kanssa voi kuitenkin helposti järkkäillä kaikenlaista hauskaa ilman, että arki kuormittuu liikaa. Se on muuten rehellisesti kiva asia yksilapsisuudessa, että on aikaa ja energiaa panostaa tällaisiin juttuihin, vaikka tietysti useampi lapsi voittaa tuollaiset pienet hauskuudet mennen tullen. Mutta minusta on silti parempi iloita siitä, mitä minulla on, kuin surra sitä mitä ei ole. Joka tapauksessa tämä synttärijuttu on ihan käytännössäkin sellainen, että jos kaverit ovat eri kielisiä tai eri yhteyksistä tuttuja, niin lasten kuten myös teinien juhlista uhkaa helposti tulla epämukavat kaikille, jos joutuu jännittämään ettei yhteistä säveltä löydy automaattisesti. Helpointa siis on järkätä parit juhlat ja jakaa kaverit sillä tavalla, että porukka puhuu ensinnäkin samaa kieltä ja toiseksi tuntevat toisensa edes kohtuullisesti jostakin yhteydestä.

Tässä siis kakku juhlaan numero 2. Tyttö halusi koristella tämän itse. Pohjana oli pieni suklaakakku. Se oli sellainen samanlainen, mikä jäi macarons-kakusta yli. Korkeaan kakkuun piti leipoa useampi, joten yksi niistä siirtyi ensihätiin pakastimeen odottamaan. Sulatetun kakun väliin ja päälle laitettiin suklaakuorrutus. Siinä oli 200g tummaa suklaata mikrossa sulatettuna ja sen sekaan vatkattiin purkillinen kuohukermaa. Helppo juttu, mutta todella maistuva ja kuohkea suklainen kuorrutus siitä syntyi. Lehdet/sulat ovat elintarvikeväreillä värjätystä valkosuklaasta pullasudilla leivinpaperin päälle pyyhkäistyjä. Kun ne olivat hiukan jähmettyneet, tyttö nosti leivinpaperin jääkaappiin kovettumaan kunnolla. Sitten hän painoi lehdet/sulat kiinni tahmeaan suklaakuorrutukseen ja laittoi pussillisen minivaahtokarkkeja kakun päälle. Toisen juhlan vieraat tykkäsivät tästä kakusta yhtä paljon kuin ensimmäistenkin juhlien vieraat.   

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Liikaa ajatuksia

Töissä huomasin tälläisia mahtavia valkoisia tulppaaneita yhdessä kukkapenkissä! Kaunein tulppaanisortti, minkä olen ikinä nähnyt, vaikka ei nuo kerrotut keltaisetkaan tuossa taustalla huonoja ole, heh! 

Minulla on viime viikkoina ollut pää täynnä niin monenlaisia ajatuksia, että mitään niistä ei meinaa saada purettua tänne blogiin sopivaan muotoon. Yhdellä kurssilla ollaan analysoitu sekulaarin aborttikeskustelun argumenttien rakenteita. Eutanasiaan liittyen on mietitty sekä tietysti varsinaisia eettisiä kysymyksiä, mutta myös tasapainoa elämän varjelemisen ja kärsimysen/kuoleman hyväksymisen välillä. Toisella kurssilla taas on käyty läpi kuuluisien teologien näkemyksiä lapsuudesta ja kasvatuksesta, ja niin edelleen. Muuten taas olen korjaillut toisten opettajien kokeita ja vastaillut sähköposteihin, missä opiskelijat ovat kyselleet esseetehtäviin liittyviä juttuja. Palautuspäivämäärät alkavat selvästi lähestyä. Omien opiskelujen kanssa palautin ohjaajalleni perjantaina yhden korjatun pätkän yhdestä tutkimukseni pääluvusta. Sain tehtyä omasta mielestäni hyviä lisäyksiä siihen. Jossakin välissä valmistelin ylimääräisen, useamman tunnin mittaisen opetussetin uutta matskua, mikä piti saada tässä kohtaa hoidettua. Tänä aamuna heräsin sitten ennen kukonlaulua klo 4 miettimään yhtä siihen liittyvää ppt-diaa. Muistin yhtäkkiä puoliksi herättyäni  kirjoittaneeni siihen niin laajan sisällön niin lyhyesti, että heräsin ihan täysin, kun aloin vahingossa pohtia, miten saisin olennaisen selitettyä viidessä minuutissa. Henkilökohtaisemmalla tasolla taas on viime viikkoina päivittäin pohdittu toimiiko tytön lääkepistokset lopultakin ehkä taas riittävällä teholla, mitkä pääaineet hänen kannattaisi valita viimeiseksi kahdeksi kouluvuodeksi lukiossa, ja miten jatkuvasti voimistuneesta väsymyksestä huolimattaa hän saisi kuitenkin edes kaiken olennaisimman jollakin tyylillä hoidettua. Huolissaan oleminen ei tietysti paranna tilannetta millään tavalla, mutta ei sillekään aina mitään mahda. Muutenkin hiukan stressaantuneena huoltakin kantaa selvästi enemmän ja toisaalta huolikin puolestaan lisää stressiä. Sellaista elämä välillä on. Lupasin muuten etiikan opiskelijoille, että puhutaan ensi viikolla vaikka ympäristöasioista, jottei ihan synkistytä noista syvempiä tunteita herättävistä aiheista. Tähän tarvitaan nyt sitten sellainen silmänvinkkaushymiö koko kappaleen kevennykseksi. Tykkään mun työstä ihan älyttömästi ja elämästäni yleensäkin, joten ei tätä liian vakavasti kannata ottaa. 

Nyt kuitenkin kun näitä viime päivien teemoja aloin listaamaan, en enää itsekään ihmettele, että pää tuntuu yhtä aikaa niin täydeltä ja se kuuluisa 'sanainen arkku' samalla silti tyhjältä... Tarttisin ehkä nyt monta kevyttä keskustelua teekupin ääressä, jotta tämä ajatusten suma alkaisi purkautua. Sitä odotellessa pysytään täysin pintaraapaisuissa. Onneksi on kuitenkin kevät, ja tekee mieli lenkkeillä. Näin hiukan stressaantuneena sitä arvostaa ihan erityisesti, että saa nauttia sekä kauniista säästä että kukkivista maisemista! Taidanpa tältä istumalta nyt heti vetäistä lenkkarit jalkaan. 

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Sweet sixteen




Belgiassa 16-vuotissynttärit on tärkeä juhla. Niinpä niitä järkkäiltiin täällä ihan tosissaan... arg, valehtelin sitä sun tätä kuukauden verran yllätysjuhlia suunnitellessa. Tiesin, että saan kyllä kaiken anteeksi lopuksi, mutta oli kyllä niin hankala tilanne monta kertaa, että olin jo ihan varma, että yllätys pullahtaa taatusti ilmoille ennen aikojaan. En ole selvästikään mikään tottunut huijari... 

Mulla on melkein kaikki tytön kaverit fb-/instakavereina, joten yhteydenotto juhlia ideoidessa oli helpohko. Kaikki kaverit innostuivat yllätysjuhlista niin kovasti, että pääsin lopulta aika vähillä valmisteluilla, kun jokainen halusi leipoa, koristella tai keksiä muuten jotakin spesiaalia. Tytöt suunnittelivat omia juttujaan koulussa ja välillä laittoivat minulle varmistusviestejä, että tyttö ei vieläkään tiedä mistään mitään... :D Muutaman kerran oli läheltä piti tilanne. Hankalinta oli se, että tyttö halusi järjestää juhlat samalle viikolle, kuin milloin yllätysjuhla oli sovittu. Hän hermostui muutaman kerran kun asiasta keskusteltiin ja minun oli pakko esittää hirmuisen stressaantunutta ja tympääntynyttä, että sain hänet uskomaan, että juhlat voidaan järjestää vasta pari viikkoa myöhemmin. Yhdeltä kaveriltaan tyttö taas oli kysynyt, että mitäköhän silloin tapahtuisi, jos jollekin suunniteltaisiin yllätystä, mutta synttärisankari olisikin itsekin päättänyt järjestää juhlat. Kaveri oli hyvin keksinyt sanoa, että silloin kaikkien vaan pitäisi kieltäytyä ja sanoa, etteivät he pääse mitenkään tulemaan. Varmaan oli sydän lyönyt yhden ylimääräisen lyönnin siinä kohtaa, mutta tuon ikäiset tytöt ovat näköjään ihan huippuhyviä juonimaan. Toinen hassu tilanne oli, että kokeiden jälkeen tytöt suunnittelivat menevänsä yhdessä syömään. Muilla oli kuitenkin sen jälkeen tarkoitus mennä ostamaan synttärilahja, joten he pyysivät, että kieltäisin, että tyttö ei saisi mennä heidän kanssaan enää syömisen jälkeen kaupungille... Se oli sen verran hankala tilanne, että jouduin lopulta laittamaan kavereille viestiä, että jos tyttö ei laita mulle itse ajoissa tekstaria tulla hakemaan, niin keksikää jotakin, millä saatte hänet ajattelemaan, että nyt on lähdettävä kotiin... :D 

Lopulta kun juhlapäivä tuli, mies ehdotti tytölle alkuillasta, että he kävisivät moikkaamassa vanhoja naapureita. Sillä aikaa talo täyttyi kavereista ja koristeet oli ripustettu yhteistuumin nopeasti. Kun tyttö tuli sovittuun aikaan kotiin, kaverit pomppasivat piilosta ja yllätys onnistui täydellisesti. Niin täydellisesti, että tyttö alkoi itkeä ilosta... Kuulema ihan paras yllätys ikinä. Täytyy sanoa, että nämä koulukaverit ovat kyllä ihan huippuja. Oli ihan huippuhauskaa heidän kanssaan järkkäillä kaikkea yhdessä. Sitä vilkasta viestiketjua jäi melkeinpä ikävä, kun juhlat olivat ohi ja kiitokset osallistumisesta oli välitetty. Sain monet naurut, niistä viesteistä. Tuon ikäiset on kyllä ihan mainioita.

Tarjoilut eivät sisältäneet kikkailuja. Jotkut tytöistä leipoivat omia bravuurejaan, mutta muuten oli tarjolla vain pakastepitsaa, popcornia ja tämä kuvien kakku. Kyseessä oli amerikkalaisesta valmistaikinasta paistettu kuusikerroksinen suklaakakku. Koska jouduin kaiken valmistelemaan niin salaisesti, niin piti sumplia pikapikaleipomus muutamiin hiljaisiin hetkiin... meinasin tosin jäädä tästäkin kiinni, koska vaikka olin mielestäni tuulettanut talon leipomisen jäljiltä, tyttö kysyi kotiin tultuaan heti, mitä olen leiponut... Onneksi oli pääsiäinen tulossa, joten pääsin siitäkin tilanteesta pienellä valheella. Ainoa leipomisvinkki tähän on se, että nuo macaronsit saa pysymään paikallaan tuollaisena kasana, kun päälimmäisiin työntää täytteen sisään hammastikun tai bbq-bambutikun ja tökkää toisen pään kakkuun pystyyn. Irtonaisena ne helposti vinksahtavat tai jämähtävät litteäksi kakun pintaan. Viirinauha onnistui helposti printtaamalla kirjaimet sopivasti erilleen ja leikkaamalla ne samanlaisiksi lappusiksi. Yläreunaan pieni taitos ja paperiliimalla lanka siihen väliin ja langan päät solmin sitten grillitikkuihin. Itse asiassa tein myös ison viirinauhan samalla tavalla. Nuo pikkuliput printattuani suurensin saman tekstin kirjaimet niin isoiksi, että yksi kirjain täytti yhden A4-arkin. Sitten vain leikkasin alareunat vinoon, taitos yläreunaan, liimaa ja lanka. Halpa ja helppo, mutta näyttävä koriste oli sekin.

Oli hauskat juhlat, mutta ei kuitenkaan viimeiset tähän teemaan liittyen... Tulossa on yllätysreissukuvia ja toinen kakkukin vielä, kunhan vain saan kuvasaldoa purettua. 

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Vihreä, vihreämpi, vihrein





Nyt on kyllä vuoden paras aika! 

Ulkona vihertää, ja kaikki, mikä ikinä on kukkiakseen, kukkii nyt ihan villisti. Lehtimetsätkin ovat parhaimmillaan villien hyasinttien, valkovuokkojen ja muiden kukkien peittäessä maan. Täällä on nautittu reilusta kahdestakymmenestä asteesta koko loppuviikko. Mahtavaa suorastaan, mutta nyt on ihan hyvä, että seuraavaksi on luvassa muutama sadepäivä väliin. Kevään parhaat päivät nimittäin menevät liian nopeasti, jos ne tulevat kaikki kerralla.

Vihreyttä ihaillessa alkoi tuntua, että nyt voidaan siirtyä vihreään sisälläkin. Ostin talvella Suomessa käydessäni Linumin tyynynpäällisen kevättä odottamaan. Nyt kaivoin sen kaapista ja lisäsin muutaman vanhemman vihräen ja sinisen tyynyn mukaan. Ajattelin ensin, että täytynee ostaa tuohon Linumin tyynyyn sopivia uusia tyynynpäällisiä, mutta taas tuli todettua, että ihan ensimmäiseksi kannattaa shoppailla omissa kaapeissa, heh! Sama tapahtui kesävaatteiden kanssa. Olin jo miettinyt muutaman paidan ostettavaksi. Sitten huomasin, kun mies toi kesävaatelaatikot kellarista, että oho, pari viime kesänä ostettua ovat aika samantyylisiä, mitä olin nyt suunnitellut... Talven jäljiltä ei ollut mitään muistijälkeä niistä paidoista. 

Muistijäljistä puheenollen, meillä on ollut taas vaihteeksi niin työntäyteistä elämä, että on unohdeltu ja sekoiltu täällä vuorotellen... Itse olen etsinyt sitä sun tätä tavaraa, mitkä yleensä ovat aina tallessa samassa paikassa. Eilen viimeksi yliopiston kirjastokorttia koodeineen, kun sähköpostiin tuli muistutus, että jonkun kirjan palautusaika on käsillä. Mies taas meni viime sunnuntaina saaranaamaan yhden lähikaupungin seurakuntaan viikkoa sovittua aiemmin. Pastori ilahtui yllätyksestä ja pyysi miestä puhumaan väärästä päivästä huolimatta, vaikkei sovittua saarnapäivää voinutkaan enää perua... Hetki sitten etsittiin yhtä pankkikorttia, ja päädyttiin lopulta varmuuden vuoksi ilmoittamaan se hävinneeksi... Mitäs muuta, näitä nyt riittää! Selvästikin liian monta rautaa tulessa yhtä aikaa, mutta aina ei vain mitenkään onnistu optimoimaan kalenteria kovin mahtavasti. Siksi en ole tännekään ehtinyt pitkään aikaan.   

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Pippurista itsensä ylittämistä

Suomireissujen etu on se, että takaisin tullessa on matkalaukku täynnä herkkuja. Niitä sitten säästellään ja syödään seuraavat viikot. Tai no, säästely oli kyllä nyt hiukan liioittelua, kun yleensä enemmänkin syödään niin pitkään kun niitä riittää. Kun ne sitten on syöty, niin ne on syöty. Me ei yleensä siinä kohtaa huolestuta huomisesta, hahah! Silloin kun näitä muutama kuukausi sitten syötiin, huomasin, että turkinpippuripussiin oli tehty uusi, kiva design. Varsinkin värillisten turkkareiden pussi oli minusta todella hyvin onnistunut, mutta ne ehdittiin syödä ennen kuin tajusin ottaa valokuvaa. Täytyisi varmaankin lähettää kehukirje Fazerille, niin saattaisin vaikka saada hyvästä palautteesta pari pussia lisää, hahah!

Pippurista puheen ollen, löysin jonkin aikaa sitten lopultakin itsestäni ihan epätyypillistä rohkeutta. Olen tähän saakka ollut yleensä aika hidas lupautumaan oma-aloitteisesti mihinkään ylimääräiseen esillä olemista vaativaan juttuun. Puhun työkseni, joten esillä olo sinänsä ei tuota ongelmia, mutta opiskelujen vuoksi aika on tietysti ollut kroonisesti kortilla ja esillä oleminen vaatii tässä ammatissa aina tuntikaupalla enemmän etukäteisvalmistelua. Ajanpuute on osaltaan paljonkin hidastanut kaikkea ideointia. Realistina olen pitänyt kalenterin pakon alla tiukassa järjestyksessä jo useamman vuoden ajan. Se on sellainen yksinkertainen käytännön ongelma. Toinen muunlainen hidaste on ollut myös mukavuusalueelta poistumisen välttäminen. On asioita, jotka vievät tietysti valmistautumisaikaa, mutta ovat kuitenkin helppoja hoitaa. Ja on niitä, jotka ovat joko teemaltaan tai muuten olosuhteiltaan sellaisia, että ne vaativat muutakin ajattelemista kuin pelkkää valmistautumisaikaa.

Muutama kuukausi sitten tein kuitenkin sellasta, mitä en olisi aiemmin ikinä tehnyt. Ihmettelin hiukan itsekin itseäni. Kaikki kuitenkin tapahtui ihmeen kätevästi ja nopeasti. Kävelin nimittäin erään tyypin luo ja tarjosin hänen työtiimilleen opetuspakettia aiheesta, mikä tuntui olevan tuikitarpeellinen, mutta veikkasin mielessäni, ettei siihen löydy muitakaan tarjoutujia. On teemoja, mihin puhujia on tungokseksi asti, mutta tämä ei ollut sellainen. Totta puhuen en olisi itsekään tarjoutunut ikinä aiemmin. Selitin muutamalla lauseella, miksi mielestäni kyseinen opetuspaketti kannattaisi ehdottomasti järjestää ja minkälaisen sisällön ajattelin siinä tarjota. Nykykielellä sanottuna kai voisi sanoa, että tuotteistin osaamiseni. Kaikki tapahtui vajaassa viidessä minuutissa ja homma olikin jo alustavasti sovittu.  

Ajattelin etukäteen, että kaatuukohan kalenteri niskaan tai kaduttaako minua muuten, että edes keksin moisen idean. Jälkikäteen kuitenkin totesin, että tämähän meni kätevästi sen takia, että koska tarjouduin itse, sain myös itse määriteltyä jutun koon omaan kalenteriini sopivaksi. Ideaali tilanne siis. Olin myös tyytyväinen, koska ylitin itseni niin täysin tarjoutumalla oma-aloitteisesti. Yllätyin, että mullahan onkin sellaista rohkeutta, mitä en ajatellut omistavani. Sen verran "empowered" tunne siitä tuli, että ajattelin, että tämä ei kyllä nyt jää tähän. Ei kuitenkaan mitään pelkoa sen suhteen, että tässä nyt alkaisin innoissani hajaantua suuntaan ja toiseen, koska kalenteri pullistelee edelleen ja energia on kortilla ihan samaan malliin. Aikataulureaalitetit ovat jonkin aikaa edelleen nämä vakiot, mitä viime vuosinakin, joten 'ei'-sana säilyy sanavarastossa toistaiseksi isoon osaan hyviäkin ideoita. Olen kuitenkin innoissani tästä jutusta, koska huomasin, että pystyn näköjään tässä iässä toimimaan näinkin. Olenkin aavistuksen verran rohkeampi kuin mitä olen uskonut olevani.  

torstai 22. maaliskuuta 2018

Sairautta, myötätuntoa ja luottamusta

Viime aikoina on lähipiirissä ja aavistuksen verran sen ulkopuolellakin ollut niin paljon sairautta, että muutamaan kuukauteen ei ole ollut päivääkään, etteikö terveys tai sen puute ole ollut jossakin muodossa puheenaiheena. Verikokeita, tulehduksia, lääkityksiä, lisätutkimuksia, pelkoa ja tulosten odottelua... Joskus ihmeellisesti vastoinkäymiset kasaantuvat ja yhtä aikaa tulee kaikenlaista siitäkin huolimatta, ettei kenenkään tilanne mitenkään sinänsä liity toisiinsa.  

Tytön kanssa on viime aikoina usein ollut puhetta myötätunnosta ja hiukan sen puutteestakin. Se nimittäin korostuu silloin, kun sairaus vaivaa. Sille, joka on terve, ei ole iso vaiva pysähtyä kysymään kuulumisia tai kuuntelemaan hiukan valitusta. Mutta aika usein me ihmiset ei taideta olla kummassakaan kovin hyviä. Ehkä me kysymme, mutta ei ihan kuitenkaan ymmärretä saamaamme vastausta. Tai kuuntelemme hetken aikaa, mutta sitten vastataamme lohdutukseksi jotakin sellaista kuten vaikka "ei kannata olla huolissaan" tai sanomme, että "no, kuule, niin minullakin." Vaikka usein tosiasia on, että ihan ilman huolta ei kukaan sairasta, ja terveen ongelma tuskin vastaa sairaan tilannetta millään muotoa. Jos ongelma taas jatkuu kauemmin, niin me usein alamme olettaa, että sairastaminen nyt vaan on tämän henkilön normaalia elämää eikä mitään sen kummempaa. Sairaus ei kuitenkaan ole ikinä normaalitila kenellekään. Jokainen sairastava toivoo olevansa terve. Normaalista ja arkisesta tulee nopeasti arvokastakin arvokkaampaa, kun sen uhkaa menettää. Terveet eivät sitä ehkä aina täysin hahmota, koska se on meille niin itsestään selvää, että voimat riittävät aamusta iltaan saakka, kaikkeen pystyy omin voimin ja huominen on vähintään yhtä mukava kuin tämäkin päivä.

Tässä näitä vaihtuvia tilanteita sekä lähempää että kauempaa viime viikot katseltuani, olen taas saanut muistutuksen siitä, että meidän terveiden pitäisi kyllä kestää hiukan paremmin. Jotakin sairastavan pitäisi pystyä meiltä odottamaan. Ehkä ainakin sen verran, että pysähtyisimme oikeasti kuuntelemaan. Että osoittaisimme myötätuntoa ja sietäisimme pelkoa, epävarmuutta ja kipua sen hetken ajan, kun vierellä olemme. Sairastavahan itse joutuu kantamaan niitä koko ajan, kun terve taas voi ottaa niistä jotakin kannettavakseen vain siksi pieneksi hetkeksi kuunnellessaan, mitä oikeasti kuuluu, ja kysyessään, miltä sairastaminen tuntuu. 

Näitä taudinkuvia miettiessäni, löysin yhtenä päivänä Psalmista 9 hyvän jakeen, minkä kirjoitin keittiön muistitaululle ihan siksi, etten sitä ihan heti unohtaisi. Aina on toivoa. Toivoa tietysti paranemisesta, mutta ennen kaikkea toivo siitä, että Jumala on aina uskollinen tilanteista riippumatta. Se on totuus, mikä kantaa ja antaa kestävyyttä silloinkin, kun joutuu odottelemaan epävarmuudessa, sietämään sairauden aiheuttamaa tilannetta tai jännittämään pahinta. Luottamusta päivääsi, jos satut olemaan samassa veneessä!