Viime aikoina olen usein miettinyt sitä, miten tärkeää olisi kulkea välillä laput sopivasti silmillä. Ei nyt kuitenkaan ihan näkemättä mitään, mutta sillä tavalla armollisen huononäköisesti. Sitä on niin helppo sivusta katsomalla listata toisten ihmisten virheitä ja vajavaisuuksia, mutta aika vaikea oikeasti auttaa kasvamaan niistä yli. Olen tullut siihen tulokseen, että jos ei ole ihan varma, että osaa rakentavasti kommentoida, niin kannattaa useimmiten pitää mölyt mahassaan.
Satuin vahingossa äskettäin yhteen sellaiseen keskusteluun, missä olisin voinut jo ensimmäisen lauseen jälkeen älähtää jotakin vastahankaista. (Tiedätte varmaan sellaiset keskustelut, missä jo johdannon aikana alkaa nähdä punaista, heh!) Keskustelun edetessä tajusin, että varsinainen teema on kuitenkin jotakin ihan muuta, kuin mistä sanat kertoivat. Muutaman sekunnin ajan mietin, voisinko tehdä jotakin, mutta sitten totesin, että voin ottaa ongelman esiin, mutta en pysty tekemään yhtään mitään muuta, en ainakaan tällä kertaa. Huomasin kuitenkin jälkikäteen, kun keskustelua vielä muistelin, että minun olisi kannattanut ehkä olla pelkän neutraalin sijaan hiukan myötämielisempi. Asian todellisen tilan selvittyä minun olisi kannattanut rennosti vetää laput silmille ja ottaa tilanne vastaan suvereenilla tyylillä armollisen huononäköisesti. Luulen, että olisin sillä tavalla osoittaen hyväksyntää saattanut jopa auttaa selvittämään sitä varsinaista ongelmaa, mitä ei edes mainittu ääneen.
----
Recently I have been thinking about the importance of walking around eyes slightly closed. Acting completely blind is obviously not ideal, but being sometimes partially sighted can help to be gracious to others. It's far too easy to observe mistakes and failures, but it's far more difficult to help anyone grow out of them. I have started to think that unless I am completely sure I can help, I better keep my opinion to myself.
Some time ago I got involved in a discussion in which I felt like reacting negatively already after the first sentence. (You know such discussions, where you get slightly annoyed already by an introductory statement, ha!) After a while I noticed that the actual topic at hand was completely something else than what was being said. For couple of seconds I considered whether I can do something to help. However, I noticed that at that point I would only be able to expose the problem, but hardly do anything more about it. So I decided to remain nicely neutral, but when I reflected on that discussion afterwards that I realized that I should probably have gone beyond that nice neutral and behaved outright positively. If I had only slightly closed my eyes and graciously pretended that all is just fine! That kind of behaviour on my side would have communicated acceptance. It may have quite likely even helped a tiny bit to solve the actual problem which we were not even talking about.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti