Varmaan yksi suurimmista lahjoista, mitä vanhemmat voivat antaa lapsilleen on itseluottamus. No, onhan niitä pitkä lista muutenkin, mutta se, että uskoo itseensä, luottaa kykyihinsä ja omaan arvioonsa ovat kyllä aika tärkeitä taitoja. Toisaalta itseluottamukseen kuuluu myös kyky asettaa itselleen sopivia tavoitteita, riittävän kokoisia haasteellisuudeltaan, jotta kehitystä voi tapahtua, ja toisaalta sellaisia, mitkä kuvastavat jonkinlaista todellisuuden tajua omien taitojen arvioimisen suhteen. Että ei vaikka välttämättä usko pystyvänsä hakemaan kuuta taivaalta, mutta uskoo vaikka oppivansa tunnistamaan tärkeimmät tähdistöt. Taito, ettei päästä itseään jatkuvasti liian helpolla, mutta toisaalta taitoa on sekin, että uskaltaa päästää itsensä helpolla, jos siltä alkaa tuntumaan. Pinterestistä pinnasin tänään kuvan, jossa luki: "Courage does not always roar. Sometimes courage is the quiet voice at the end of the day saying I will try again tomorrow."
Jonkin verran haastetta itseluottamuksen opettamisessa on kyllä ollut. Suurimpana kompastuskivenä minulle on ollut perfektionismi ja tyttäreni on luonteeltaan aika samanlainen. Kun kumpikaan ei päästä itseään luonnostaan helpolla, niin on ollut pakko opetella löytämään tietoista tasapainoa ja minimoida vaatimukset. Suurin apu ala-asteen ensimmäisillä luokilla oli se, kun lupasin maksaa huonoista koenumeroista palkkion. En joutunut kertaakaan maksamaan, mutta paine väheni pikkuhiljaa, koska taskuraha oli "pahinta," mitä huonosta numerosta voi tapahtua. Toisena kompastuskivenä on ollut se, että olen luonteeltani varmistelijatyyppiä. Oppiminen on kesken, mutta kovasti työn alla. Pikkuhiljaa vastuu siirtyy, mutta se vaatii tietoista harjoitusta, jopa enemmän minulle äitinä kuin lapselle itselleen. Äskettäin huomasin, kun kotimatkalla autossa juteltiin, että sen sijaan, että antaisin valmiita vastauksia, voinkin sanoa, että mieti itse, miten siinä asiassa voisi parhaiten toimia. Taputtelin mielessäni itseäni olalle, että ymmärsin sentään sanoa sen ääneen, että tytöllä on itsellään parhaat edellytykset selvittää asia omalla tavallaan. Tietysti asiasta keskustellaan niin pitkään, kun siitä on juttua, mutta hän voi itse päättää, miten sen suhteen haluaa toimia.
Jokaisella vanhemmalla on varmaankin omat haasteensa omien luonteenpiirteidensä kanssa. Vanhemmuuttahan voi elää vain oman luonteensa kautta. Aika paljon itsekritiikkiä tarvitaan, että tilanteita pystyy ainakin osaksi aikaa katselemaan hiukan itsensä ulkopuolelta ja tosiaan ainakin välillä valitsemaan erilaisia, ehkä niitä luontaisia reaktioita parempia toimintamalleja. Tarvitaan myös oppimista ja joskus sitäkin, että yrittää huomenna uudelleen. :)
----
One of the most remarkable gifts parents can give to their children is self-confidence. It's important to learn to trust in one's abilities, judgment and opinions. Connected to those aspects is also the ability to set appropriate goals. Appropriate goals are high enough to provide some challenge, but yet low enough to be realistic. One could perhaps say that self-confidence is some sort of balance between being optimistic but yet also realistic about oneself. It's also about knowing when to persevere, but also when to give up. I pinned in pinterest lately a picture with this phrase: "Courage does not always roar. Sometimes courage is the quiet voice at the end of the day saying I will try again tomorrow."
Like for many other parents self-confidence has been high on the list of those things I want to pass on to my child. There have been (still are) few things that have made me work quite hard. My biggest personal motherhood challenges about helping my daughter to grow in self-confidence have been my tendency to perfectionism and trying to always be in control. It has been quite essential to learn to consciously drop the levels of expectation. At some point I even had to go so far as to promise to pay for poor exam results. I never actually needed to pay, but her knowing that getting some extra pocket money is as bad as it can get took the pressure off of having to always aim at 100%. The second one is still pretty much in process. Recently during one of our after-school conversations and I was happy to hear myself say to my daughter that she is able to find her own way of solving the issue we were talking about. Obviously I had no intention to leave her alone with that matter or any other, but showing her that I totally trust that she can come up with something smart by herself seemed to me to be a better message than offering a ready solution.
I am sure every parent has some parenting challenges that relate to one's own personality. After all the entire task of parenting depends largely on our personalities and how we get along with ourselves and those good and bad traits of our own. In my little experience, one needs loads of self-criticism to be able to work when necessary even completely against one's natural tendencies to act and react... For some matters, everything works smoothly, for other matters a steep learning curve is necessary. Sometimes it's learning, sometimes it's trying again tomorrow. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti