Kävin leikkaamassa itselleni palan lohdutusruokaa. Laittelen alkavia kursseja kuntoon ja säikähdin, että olen kadottanut 145-sivuisen PowerPoint-tiedoston. (Auts.) Sen kokoamiseen meni monta tuntia viime lukuvuoden aikana. Klikkailin tietysti kaikki tiedostot läpi, eikä alkupätkää lukuunottamatta kokonaista pakettia löytynyt mistään. Kunnes kakku oli jo lautasella. Sitten päätin vielä tarkistaa desktopin, jos vaikka se kokonainen tiedosto olisi jäänyt vahingossa sinne. Onneksi oli. Pääsin säikähdyksellä.Nyt jälkikäteen voi jo helpottuneena hiukan hymistellä. Jokainen minut tunteva tietää, että vaikka olen noin niinkuin pääpiirteittäin yleensä hyvin "järjestäytynyt" luonteeltani, systemaattinen arkistointi ei silti (ei papereiden eikä tiedostojen suhteen) ole minun vahvuuteni.
Mikä tässä asiassa jälkikäteen minua huvittaa, oli ensimmäiset ajatukset, mitkä tulivat mieleen, kun tajusin, ettei tiedostoa taida löytyä ollenkaan. "Onneksi huomasin sen vasta nyt ja nukuin viime yön ihan rauhassa..." Ongelmaan nähden aika laiha lohtu. Mutta näköjään aika monelta stressiltä säästyy, jos ei elä päässään asioita liikaa etukäteen. Niiden ajatusten jälkeen keksin jo hädissäni suunnitelma B:n. Jälkikäteen se alkoi tuntua PowerPointtia toimivammalta, joten saatan kokeilla sitä vaikka löysinkin etsimäni tiedoston.
Viikko alkoi siis pinolla uudestaan tulostettuja monisteita (iso osa tallentamistani osioista oli kaikesta huolimatta onneksi kansioissaan kohtalaisessa järjestyksessä, *olalle taputus*), säikähdyksellä, suunnitelma B:llä ja nopealla toipumisella... ai niin, ja sillä kakkupalalla, mikä tietysti edesauttoi toipumista. Oli sekin idea - en nimittäin yleensä syö psykologisista syistä. Minulla mahdollinen mishap yleensä lähinnä karkoittaa kaiken ruokahalun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti