Entäs jos antaisi periksi?

Tänään kaverin äiti kertoi, että tytöillä on ollut riitaa keräilykorttien vaihtelusta. Tyttö sanoi, ettei tullut kertoneeksi siitä riidasta, koska ajatteli sen olevan kaverin ja sen kolmannen asia, joka oli luvannut ne riidaksi muuttuneet kortit kaverille.

Lupasin tietysti selvittää asian. Ilta kului kertomusta kuunnellessa. Tulin siihen tulokseen, että ilmeisesti siinä oli joku sekaannus ja kaveri oli luullut näkevänsä, että tyttö oli ottanut kortit, joita hän ei ollut ottanut, koska hän oli jo saanut ne samat muualta. Molemmat tietysti uskoivat omaan kertomukseensa, ja näin monta päivää jälkikäteen kummankaan kertomusta on ihan mahdotonta todistaa oikeaksi tai vääräksi. Eikä sillä kai sen suurempaa merkitystä olisi ollutkaan. Reilun ratkaisun löytymistä se tosin olisi nopeuttanut, koska silloin olisin voinut itse päättää, miten asia hoidetaan.

Tyttö totesi itkuisena, että hänen on kauhean vaikea antaa periksi, kun tietää olevansa oikeassa. Ajattelin, että siinä et todellakaan ole ainoa. Jos on väärässä on helppo antaa periksi. Jos on oikeassa, tekee mieli pitää kiinni omasta oikeudesta. Mietimme yhdessä eri vaihtoehtoja ja lopulta rauhoituttuaan tyttö päätti antaa riitaa aiheuttaneen kortin kaverille, jotta riita voisi loppua. Illalla puhelun aikana molempia jo nauratti.

Oppimista ikä kaikki. Samanlaisia harjoituksia on elämässä edessä vielä monta kertaa. Aikuisenakin. Eikä asiaa taida helpottaa se, että kyse on silloin jostakin muusta kuin kiiltävistä keräilykorteista. Minulle tuli tästä tilanteesta monta raamatun kertomusta mieleen. Huomasin, että kaikissa niissä kertomuksissa on pääosassa aikuiset. Aikuisille periksiantaminen, anteeksiantaminen ja vääryyden unohtaminen ovat paljon vaikeampia läksyjä kuin lapselle.

Luulen, että huomenna on parempi päivä. Jos ei sitten riitaa synny jostakin muusta asiasta. Sekin on mahdollista. Elämä ei ole täydellistä. Ei edes parhaan kaverin kanssa.

Uusi kirja

Sain kameran syntymäpäivälahjaksi ennakkoon jo elokuussa. Eilen oli siitä huolimatta muutama yllätyspaketti juhlapöydässä avattavaksi. Toisessa paketeista oli kirja, jonka melkein ostin viikko sitten. Jätin sen lopulta kuitenkin kauppaan ja heti kotiin tultuani harmittelin kovasti. Harmittelut olivat jääneet mieleen, koska mies oli tytön kanssa käynyt hakemassa Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan hollanninkielisenä käännöksenä. Lukumerkki on tytön käsialaa. Pienten ruutujen piirtämiseen ja värittämiseen kului varmasti jonkin aikaa. Tykkään siitä kovasti.

Ai niin, tähän kirjaan liittyy sellainenkin asia, että sillä kauppamatkalla, kun minä jätin kuvissa olevan kirjan ostamatta, mies osti itselleen Leijapoika-kirjan hollanninkielisenä. Siksi minulle pihiys iskikin. Että nyt kaksi uutta kirjaa yhdellä ruokakauppareissulla. Miehellä on tapana lukea vain "asiakirjoja," joten nyt odotan jännittyneenä, milloin hän saa kirjan luettua loppuun ja kommentoitua lukukokemustaan.

Sain myös päärynäsuklaakakkua ja pitsaa. Kaikki oli hienosti valmisteltu. Kelpasi juhlia. Eikä vanheneminen tuntunut lopulta missään. Kannattaa näköjään aina potea synkkyyttä muutama viikko etukäteen, niin sitten voi itse juhlapäivänä olla vain iloinen.

Roskapäivänä

Eilen ja tänään on tien varret täyttyneet epämääräisistä rojuista. Romuroskapäivänä kaiken tarpeettoman, mitä ei voi laittaa kierrätysroskapusseihin, voi nostaa kadun varteen.

Alakerran vanha pariskunta pyysi minua katsomaan eilen muutamaa "romua," jotka ajattelivat heittää pois, jos minä en ole niistä kiinnostunut. He olivat "pelastaneet" romut jonkin vanhan naisen jäämistöstä jonkin aikaa sitten. Osa tavarasta oli romua minustakin, mutta kukkataulussa näin sisustuspotentiaalia. Muunlaista arvoa sillä ei taida ollakaan, mutta ajattelin, että nyt syksyn tullen punertava värisävy voisi piristää. Tuskin sitä kuitenkaan seinään kiinnitän. Roskauhan alla olevaksi romuksi se on silti aivan mahtava taideteos.

Toinen aare oli vanha peili. Takana päivämäärä vuodelta 1950. Painoa paksulla lasilla on ihan kamalasti. Itse asiassa sen oli tarkoitus päästä takan reunalle, mutta en uskalla sitä painon vuoksi nostaa niin ylös. Kuvitella, jos se tulisi sieltä omin voimin joskus alas. Ei paljon naurattaisi. Laminaatti menisi alta varmasti uusiksi. Puhumattakaan sirpaleiden määrästä. Tai jos joku jäisi sen alle. Yritän muistaa tuoda kauppareissulta valkoiset kynttilät kynttelikköön. Sitten ei loisteella olekaan mitään määrää, kun valo kiertää peilin kautta.

Ei uskoisi, että roskapäivänä voi ihan huomaamattaan rikastua uusilla aarteilla. Nyt kuuluu kolinaa, roska-auto on saapunut paikalle. Kohta on kadun varret taas siistinä.

Seinälle

Toinen äskettäinen kirpputorilöytö on valettu peurataulu. Ihastuin ja ostin, kun hintakaan ei ollut kuin muutaman euron. Taulussa on jotakin syksyisen jouluista. Ensimmäisenä tulee mieleen metsästysmaja alpeilla. Peura on varmasti ollut vuosikymmeniä kotonaan jossakin vanhassa rakennuksessa, missä on paljon tummaa puuta seinä- ja kattopalkeissa. En tietenkään voi tietää mitään varmaa sen alkuperästä, mutta taulu sen tyylinen, ett.ä sellainen talo sopisi sen alkuperäiseksi ympäristöksi.

Saksassa on vielä paljon perinneruokaravintoloita, joiden sisustus on peuratauluun täysin sopiva. Yleensä sellaisissa paikoissa ruoka on todella hyvää ja annokset suuria. Miehen mummo vei meidät silloin tällöin sunnuntailounaalle sen tyyppisiin ravintoloihin. Ne ovatkin yleensä vanhemman väen suosiossa. Yleensä valitsin listalta Sauerbraten. Se on naudanpaisti, jota marinoidaan ennen kypsyttämistä pari päivää jääkaapissa etikkamausteliemeen upotettuna. Nälkä tulee pelkästä ajatuksestakin.

Peurataulun ripustaminen tulee vaatimaan kunnollista ruuvin kiinnitystä, painoa komeudella nimittäin on kiitettävästi. Kokoa sillä on n. 40x30 cm.

Keksipurkki

Muutama viikko sitten löysin kirpputorilta keksipurkin. Kantta siinä ei ollut, mutta vanhan Pentikin maljakon korkki sopi täydellisesti. Melkein kaikki astiani ovat yksivärisiä, joten joku väripilkku sopii joukkoon hyvin. Monenkirjava kuvio yhdistyy hauskasti Koko-kuppien, -kippojen ja -pikkulautasten värien joukkoon. Ihan kuin tehty keksipurkiksi iltapäiväteetä varten.

Säästin kodikasta valokuvaa varten kaunista suklaakaurakeksipakettia kaapissa muutaman päivän odottaen sopivaa auringonvaloa ja hetkeä valokuvausta varten. Yhtenä iltapäivänä sitten huomasin, että paketista oli kadonnut kaksi kolmasosaa. Laitoin jäljelle jääneet keksit purkkini pohjalle, mutta ei niistä sitten enää kaunista kuvaa saanut. Annoin idealle periksi ja tyydyin sopivaan valotukseen. Keksipurkki siis ilman keksejä. Onneksi posliini on kärsivällistä.

Flamingo

Valokuva puuttuu. Flamingoja ei usein näe näillä leveysasteilla. Olisin tietysti voinut ottaa kuvan itsestäni. Uudet oppilaani kertoivat luokittelevansa ihmisiä eläinten mukaan. Sanoin, etten minä välitä tietää, mikä eläin minä heidän mielestään olisin. Kertoivat kuitenkin silti, että minä olisin heidän mielestään flamingo. Olen ilmeisesti helppo luokiteltava tai sitten he olivat miettineet asian jo valmiiksi, koska päätelmä tuli niin nopeasti. En tiedä, mitä se tarkoittaa, eikä internetkään näytä asiassa auttavan. Olisin tietysti voinut kysyä, mutta en viitsinyt. En ollut tänään valmistautunut luennolle sillä asenteella, että minusta tehtäisiin julkinen persoonallisuus- /käyttäytymisanalyysi. En ainakaan vielä neljän 50 min. luennon perusteella. ;-D Kaikenlaista. Naureskelen määritelmälle olettaen, etteivät he olisi sanoneet sitä ääneen, jos se tarkoittaisi jotakin ihan kummallista.

Työviikko oli aikamoinen koetus. Eläinjuttu sopi siihen hauskaksi loppukevennykseksi. Tämä flamingo lentää nyt viikonlopun viettoon. Hyvää viikonloppua kaikille, mitä eläimiä sitten olisittekaan!

Vuonna 1625

Vuosi 1625 oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Belgia kuului silloin Alankomaihin. Espanjalaiset tosin pitivät osaa maasta hallussaan puolustaaksensa katolilaisuutta protestanttikapinallisia vastaan. Spinolan johdolla he valloittivat Bredan vuoden kestäneen piirityksen jälkeen. Täältä on sinne matkaa 114 km pohjoiseen.

Samana vuonna tammikuussa Ranskassa hugenotit, jotka olivat protestantteja, aloittivat kapinan tekemällä yllätyshyökkäyksen meriväen kimppuun Port-Louis:ssa. (Sinne sentään on noin 800 km matkaa.) Protestantteja onnisti sen verran, että he saivat saaren vallatuksi. Yhdeksän kuukauden päästä saman vuoden syyskuussa kapina loppui, kun saari vallattiin takaisin, ja hugenotit pakenivat Englantiin. Ei sielläkään kovin turvallista tainnut olla, kun samana vuonna barbereskit, ottomaanimerirosvot, hyökkäsivät Lounais-Englannin rannikolle.

En tiedä olisinko itse viitsinyt rakentaa mitään sellaisena vuonna. Olisin varmaankin vain istunut linnani puistossa ja toivonut protestanttien voittavan, espanjalaisten menevän jo kotiinsa ja merirosvojen joutuvan haaksirikkoon. Onneksi täällä on nykyään rauhallisempaa. Historia on mielenkiintoista, mutta en silti haluaisi elää vuonna 1625. Parempi ihailla tätäkin pientä kappelilta vaikuttavaa rakennusta vasta vuonna 2010. Ihan hyvä, että joku sen kuitenkin rakensi. Ehkä hän tarvitsi jotakin muuta ajateltavaa sellaisena rauhattomana vuotena. Ehkä kappelin rakentaminen sopi juuri sellaiseen vuoteen kaikista parhaiten.

Paistetta ja vastapainoa

Aurinko paistaa. Ihanan lämmintä, yli 20 astetta. Tytöllä oli tänään caprit jalassa, itselläni farkut ja talvikengät. (Minulle ei tule hiki vielä kahdenkymmenen kohdalla.) Nautin silti lämpimästä säästä ja oikeastaan vielä enemmän auringonpaisteesta. Hyvä ajoitus, kun muuten väsyttää ja tuntuu olevan kiirekin koko ajan. Lukuvuoden alku on useimmiten työläs. Juuri tänään tuntuu erityisen työläältä, mutta kyllä se siitä taas tasoittuu.

Tytön klassisen tanssin tunnit pääsivät alkuun, joten nyt on sitten mieluisa harrastus koulun vastapainoksi. Mitähän sitä itselleen keksisi vastapainoksi? Jos vaikka muutaman ylimääräisen tunnin unta valitsisi. Eilen jouduin nukkumaan pienet päiväunet kello viiden kieppeillä, kun energiamittarini alkoi näyttää uhkaavasti punaista. Sitten loppuillasta olinkin reipas ja paistoin jopa pienen taikinan lättyjä iltapalaksi, kun lopulta sain ensin työt sille mallille, että saatoin sulkea kirjat, kansiot ja tietokoneen. Nukkuminen ei ole yhtään huonompi harrastus. Turhempaankin ihmisillä kuluu aikaa.

Valkoinen kurpitsa

Muutama viikko sitten kävelin kamera kaulassa perinteisen lenkkini. Toivoin saavani valokuvan yhdestä suuresta oranssista kurpitsasta, jonka olin nähnyt muutamaa päivää aiemmin. Pitikin sattua, mutta kurpitsa oli jo kerätty parempaan talteen, eikä pellolla ollut enää muuta kuin laonnutta heinää. Kyllä harmitti.

Lauantaiaamuna ennen vieraiden tuloa ajattelin, että jotenkin tässä pitäisi saada syystunnelmaa sisälle. Ostin kukkakaupasta valkoisen kurpitsan. Kulhossa se näyttääkin juuri siltä kuin toivoinkin. Joskus ajatus toteutuu tismalleen niin kuin sen mielessään kuvittelee, joskus taas ei, niin kuin varmasti hyvin tiedätte. (Jotkut hyvät ideat säilyvät hyvinä vain, jos niitä ei toteuta. Niistä huonommista ideoista ei vain tule pidettyä kovin pajon ääntä. Hiljaisesti vain raivaa pois silmistä ja toivoo seuraavalla kerralla kirkkaampia ajatuksia...)

Nyt iloitsen valkoisesta kurpitsastani. Syysasetelma ilman perinteisiä syksyn värejä. Sopii minulle paremmin. Alkoi taas tehdä kurpitsakeittoakin mieli. Täytynee poiketa ruokakaupassa jossakin vaiheessa. Valkoinen kurpitsa ei nimittäin ollut siltä hyllyltä, jossa oli kyltti "syötäviä kurpitsoja." Lupaan kuitenkin, etten laita tänne tänä syksynä yhtään sosekeittoreseptiä, koska viime syksynä taisin laittaa niitä turhankin monta... Saatan silti poiketa tästä päätöksestä, jos löydän jostakin oikein erityisen herkullisen reseptin. Mutta siinä tapauksessa lupauksen rikkominen lienee pienempi paha kuin reseptin salaaminen.

Linna

Vihreä kävelypuisto on vanhan linnan puisto. Linna on museona. Emme menneet sisälle, koska auringon puutteesta huolimatta ilma oli sopiva ulkoiluun. Sadetta tulee joka tapauksessa syksyn aikana niin, että jossakin vaiheessa museo tulee varmasti ajankohtaiseksi.

Sisäpiha on kaunis ja näkymä uskomaton. Ihmeesti näinkin tasaisella seudulla löytyy korkeita paikkoja.

Murattia kasvoi koko seinän leveydeltä ja korkeudelta. Se oli leikattu hauskasti ympäriltä.

Viikonloppuna

Takana mukava viikonloppu. Oli ihania vieraita, joiden kanssa aika jutellessa oli yhtäkkiä puoliyö. Pastori saarnasi sunnuntaiaamuna hurjan hyvän saarnan. Illalla ehdimme vielä puistoon kävelylle. Harmitti vaan, että aurinko, joka paistoi kotoa lähtiessämme, katosi automatkan aikana, joten en saanut valokuviin syysauringon paistetta. Puisto on sellainen vihreä kävelypuisto, joten mukana olivat frisbee ja pallo.

Virkatut rätit

Nyt on sitten sekin todistettu, että ei ne kesän toivottomat virkkuuharjoitukset ihan hukkaan menneet. Eli ketjusilmukat ja puolipylväät, niistä ja bambulangasta saa pesurättejä, jotka ovat melkeinpä vertaansa vailla. Siis yhdessä asiassa.

Keittiöön ja normaalisiivoukseen virkattu rätti on minusta hiukan liian paksu. Ikkunoita pestessä bamburätti kuitenkin imee itseensä juuri optimaalisen määrän pesuvettä. Ja mikä parasta bamburätti ei nukkaa. Kun ikkunat on pesty, rätin voi heittää pesukoneeseen ja pyörittää sen puhtaaksi seuraavan kirjopyykin mukana. Taas on puhdas ikkunarätti odottamassa seuraavaa pesukertaa.

Pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan jotakin aloittelijoiden käsityökirjaa? Ei ainakaan kukaan voisi valittaa, ettei tee käsitöitä siksi, ettei ymmärrä ohjeita, kun tavoitteet eivät olisi paljon rättiä korkeammalla. Katsokaa nyt tätäkin ohjetta. Luulisi rättejä syntyvän.

Aloittelevan virkkaajan ikkunanpesurätti

(50g kerä paksuhkoa bambulankaa, koukku 5)

Virkkaa kolmekymmentä ketjusilmukkaa. Kaksi ketjusilmukkaa lisää käännökseksi. Sitten puolipylväitä kokonainen kerros. Kaksi ketjusilmukkaa käännökseksi. Sitten puolipylväitä kokonainen kerros. Kaksi ketjusilmukkaa käännökseksi. Sitten puolipylväitä kokonainen kerros. Kaksi ketjusilmukkaa käännökseksi. Sitten puolipylväitä... Lopettaa kannattaa kun tuntuu siltä. Päättele lopuksi langan alku- ja loppupäät.

Ohi on luulisin

Niin se flunssa sitten alkaa mennä ohi. Kurkku on vieläkin kipeä, mutta muuten pahin alkaa olla ohitse.

Täällä voi itse valita kenen yleislääkärin vastaanotolla käy, ja kaikki perusasiat hoituvat sitten samassa paikassa. Meidän omalääkärimme on tuttu jo melkein viidentoista vuoden takaa. Usein hän ihmetyttää minua erikoisella kyvyllään arvioida taudin kuin taudin keston melkein päivälleen oikein. Diagnoosin tehtyään hän yleensä samaan hengenvetoon kertoo kauanko uskoo oireiden kestävän. Tietääpähän asiakas milloin tulla uudelleen, jos ei satu paranemaan. Yleensä siinä ajassa kyllä paranee. Mutta hyvin harvoin yhtään sen nopeammin. Se siinä eniten ihmetyttää. (En usko, että se on potilaan puolelta psykosomaattista, koska minä ainakin haluaisin parantua kaikesta aina aivan heti, enkä vasta parin päivän kuluttua.)

Muutenkin olen omalääkärisysteemiin tyytyväinen. On kiva, että lääkäri tulee tutuksi ja muistaa asiakkaat. Tuokin osaa kirjoittaa minun pitkän tyttönimeni ulkomuistista ja kysyy aina miehen ja tyttärenkin kuulumiset...

This little light of mine

Eilen illalla valokuvasin hetken parvekkeella. Juuri silloin naapuri tuli myös pihalleen. Hän antoi viikonloppuna ison purkillisen hunajaa, jotta parantuisin nopeasti sitä syömällä ja halusi tietysti tietää, joko olin sitä maistanut. Tunnustin nolona kähisevällä äänellä etten pysty syömään hunajaa paljaaltaan. Lupasin laittaa sitä teen sekaan. Pitää se lupaus vielä lunastaa tämän flunssan aikan.

Ihan toista asiaa, mutta tuli tuosta kynttilälyhdystä mieleen muutama ajatus. Jeesus puhui valona olemisesta. Siitä miten tulisi loistaa, kuten lampun liekki avarassa paikassa (vapaasti lainattuna). Jeesus varmasti hiukan säikäytti kuulijoitaan kysyessään, mitäs sitten jos se valo, mikä teissä on, onkin pimeyttä. Aika ironista. Mitä iloa on pimeästä valosta? Entä jos ihminen voi arvioida oman valonsa niin väärin, että luuleekin pimeän olevan valkeutta? Tuosta kysymyksestä voisi soveltaa sen, että Jeesuksen mielestä valon laatu on olennainen asia. Itsestään Jeesus sanoi: "Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus." Siinä on lupaus valosta, jonka voi omistaa ja jonka avulla pystyy kulkemaan. Pimeässä on vaikea suunnistaa, valossa taas näkee kävellä suoraan perille.

Siperiassa

Ulkona on kuulema lähes 20 astetta. Aurinkokin paistaa. Minä olen sisällä ja näytän lähinnä siltä, että voisin olla vaikka Siperiassa varusteineni. Nenää niistäen ja yskänlääkettä lusikoiden alkoi viikko. Toivon, että nämä viime viikkojen tartuntataudit kasvattavat huippuvastustuskyvyn talven varalle.

Tyttö pyytää isäänsä laittamaan ruokaa peläten minun tartuttavan tautia. En vastusta ideaa ollenkaan. Lupasin kuitenkin hiukan neuvoa kauempaa, koska ohje kiinalaiseen kastikkeeseen on vain suomeksi. Joku borssikeitto olisi kyllä nyt sopinut paremmin - ainakin asuvalintaan.

Eiköhän tässä pienen siperioitumisen jälkeen taas pian olla normaalivauhdissa mukana?

Kenttäpalaverissa

Pidimme eilen kenttäpalaveria suomalaisten työkavereiden kanssa. Oli mukava viettää aikaa yhdessä, jutella suomea (ja vähän muutakin), herkutella, iloita työkuvioiden etenemisestä ja hiukan pohtia haasteitakin. Kiitos vieraanvaraisuudesta! Kuvassa porukan ainoa pellavapää.

Kahdeksan

Talo numero kahdeksan ajatteluttaa aina, kun kuljen sen ohi. Se on joskus ollut ryhdikäs ja siisti. Sittemmin se on rapistunut ja vinksahtanutkin. Talo on osa hevosenkengän muotoista maatilaa. Sisäpiha, johon näkee kadun kulmasta on aina siisti ja huoliteltu. Pelargonioitakin kasvaa kaikenlaisissa astioissa.

En tiedä, miksi joku joka muuten laittaa ympäristöään kauniiksi, jättää numero kahdeksan kokonaan hoitamatta. Ehkä numero kahdeksan korjaaminen maksaisi liikaa. Ehkä omistajalla on tarpeeksi tilaa ilman kahdeksaakin. Ehkä kukaan ei halua ostaa numero kahdeksaa, koska vinksahtanut seinä vaatisi niin paljon työtä. Tai ehkä omistaja ei halua myydä sitä, koska asuu mieluummin ilman naapureita.

Numero kahdeksan. Toivottavasti, joku joskus kunnostaa sen entiseen ryhtiinsä.

Perjantain kootut ajatukset

Nyt on sellainen tyypillinen lukuvuodenaloitustunne, että on liian monta rautaa tulessa ja ajatukset kulkevat hajanaisina sinne tänne. Yrittää muistaa sen, minkä pelkää kiireessä unohtavansa, tarkistaa, järjestää, organisoida, mapittaa, ideoida... Oikeastaan minun luonteelleni sopisi silloin tällöin elää sellaisissa rasioissa, missä jokaisella asialla olisi selvät rajat ja oma kirkas logiikkansa. Sitten, kun asiat pysyisivät niissä omissa rasioissaan, niin voisi aina hoitaa yhden asian kerralla 100% keskittymiskyvyllä, koska ne muut asiat pysyisivät poissa silmistä sen aikaa. Parasta vain treenata kykyä keskittyä hetkeen. Fokustaa, kuten yhdellä ystävälläni oli tapana sanoa. (Tuo rasiateoria kyllä kyllästyttäisi varmasti pidemmän päälle, koska elämässä pitääkin olla hiukan Elämää. Kotoakäsin töitä tehdessä ajatuksia selkeyttää kuvien neutraali värimaailma. Sopivat myös vallitsevaan säätilaan, vaikka ovatkin vain uudella kameralla leikkimiskuvia.)

Tällä viikolla pidettiin lukuvuoden alun palaverit. Meillä on hyvä työtiimi. Muutama uusi työntekijäkin tänä syksynä. Ensi viikolla on oppilaille orientoitumispäivät ja luennot aloitetaan torstaina. Siitä se taas pyörähtää käyntiin. Mukava on tunnelma ja positiivisessa mielessä odottava. Johtaja ilmaisi hienosti vuoden teeman. Kirjoitan siitä lisää vasta myöhemmässä vaiheessa, etten paljasta juonta ennen virallista alkua.

Tyttö lähti tänään kouluun tyllihameessa. Opettaja oli eilen kirjoittanut onnistuneeseen saneluun "Bravo!" Luokka on tänä vuonna huomattavasti viime vuotista pienempi. Opettaja on ensimmäistä kertaa mies. Hänellä on vankka ihailijakunta. Tyttö pyysi, että leipoisin opettajalle joskus korvapuusteja. (Joku kavereista oli jo tuonut opettajalle äitinsä leipomia keksejä). Sovittiin, että jouluksi hän voi itse leipoa jotakin ja viedä sitten itse tekemänsä leivonnaisen. Se olikin mieluisa idea. Pullapoika on siis jo suunnitteilla. ;-) Luulen kyllä, että joku muu saattaisi tehdä paremmin kauppansa, mutta onpahan tässä vielä jouluun aikaa.

Hyvää viikonloppua!

Ranskaa ranskaksi

Kävin eilen toisella puolella kaupunkia erikoishammaslääkäriklinikalla. Oli oikein seikkailua kahdella metrolla ja vielä raitiovaunullakin. Oma hammaslääkärini lähetti minut sinne, kun kuuli suomalaisen hammaslääkärin kesällä suositelleen purentakiskoa enemmän ja vähemmän jatkuviin hammaskipuihin.

Sain heti odotushuoneessa täytettäväkseni monisivuisen kyselyn. Kokonaan ranskaksi. Vastaanottovirkailija oli erittäin ystävällinen, muttei puhunut muuta kuin ranskaa. Ymmärsi sentään aavistuksen verran englantia. Täytin ensin helpomman kaavakkeen, jonka mielestäni ymmärsin ihan itse. Sitten sanoin, että se kyselykaavake on hieman vaikea, koska en osaa ranskaa. Vastaanottovirkailija vastasi ranskaksi, ettei se haittaa, koska hän voi auttaa minua täyttämään sen. Sitten hän alkoi lukea kysymyksiä ranskaksi ja käänsi sen sitten - miksikä muuksikaan kuin ranskaksi. Tulkkasi siis omalta kieleltä omalle kielelleen käyttäen vain toisia sanoja. En nyt ihan voi sanoa, etteikö se olisi yhtään auttanut, mutta kyllä se hieman vaikeaa oli sittenkin, koska minä en todellakaan ymmärrä ranskaa kovin kirjaimellisesti.

Meinasi hiukan alkaa huvittamaan koko touhu, kun mietin, että täällä minä istun toisella puolella kaupunkia odotushuonessa ja täytän monisivuista kaavaketta kielellä, jota en edes osaa sellaisen kääntäjän avulla, joka kääntää kaiken samalle kielelle... Itse lääkäri onneksi puhui englantia, vaikka hiukan puutteellista oli sekin. Sai joka tapauksessa selostettua, mitä pitikin ja näytti ymmärtävän kaiken, mitä minä sanoin.

Sinne klinikalle pitää mennä lokakuussa uudestaan. Luulen, että se saattaa olla viisasta. Suomessa hammaslääkäri kesällä nimittäin sanoi, että yksi juurihoito on täällä tehty ihan turhaan ja muutama muu paikka on huomattavasti suurempi kuin reiät olisi voineet olla. Hän oli hiukan huolissaan siitä, että tätä menoa kohta on hampaat paikattu pilalle, jos joudun käymään hammaslääkärissä kivun vuoksi ja aina korjataan jotakin siinä toivossa, että se auttaisi. Kaikki paikat oli kuulema kuitenkin laitettu moitteettomasti. Se oli hyvä uutinen.

Koko hammasjuttu kuului taas siihen kategoriaan, että parasta on vaan nauraa, muuten saattaa alkaa harmittamaan. Varsinkin, kun hampaita on aikuisella vain se satsi, millä pitäisi pärjätä hautaan saakka. Erikoishammaslääkärin kanssa eilen ajattelin, että tutkikoon nyt sitten kaiken ensin, niin sitten voi itse todeta saman kuin suomalainen lääkäri jo totesi. Ammattiylpeys on täällä joskus sitä luokkaa, että potilaana on parasta vaan myönnellä sen aikaa, kun ei mitään peruuttamatonta aleta tekemään. Eikös hyvän terveydenhoidon perusoletukseen kuulu yhteistyökykyinen potilas?;-)

Mietin jälkikäteen, että tein itse taas kerran sellaisen "perussuomalaisen suoruusvirheen," että lainasin asiantuntijalle toista asiantuntijaa. Ajattelin, että asia saattaa selvitä nopeasti, kun joku jo tiesi, mitä kannattaa tehdä. En tiedä opinko muistamaan sitä ikinä, että lääkäri pyytää itse toisen asiantuntijan lausuntoa, jos hän sitä toivoo, muussa tapauksessa hän tutkii itse ja luottaa vain omaan arviointiinsa. Mutta kyllä täälläkin osataan asiantuntevasti hoitaa. Oikein hyvinkin. Ja palvelukin on usein ihan moitteetonta. Niin kuin nyt tuokin, että joku tarjoaa tulkkaamaan ranskaa ranskaksi ihmiselle, joka ei ranskaa osaa. Se on melkein koskettavaa. Joskus kannattaa vain keskittyä siihen, että vain huvittuu eikä häkelly.

Luumupiirakkaa

Tänään pyöräytin piirakan miehen työasioissa kutsumille vieraille. Luumuja on täällä vielä kaupan, joten ajattelin, että eiköhän sesonkiin liittyvä piirakka sopisi hyvin. Leipominen käy nopeasti ilman suuria mittausprojekteja. Tämä on minun versioni saksalaisten vastaavasta piirakasta. Siellä se yleensä syödään kermavaahdon kanssa, mutta se on tarpeeksi mehukasta ilmankin - ainakin kun tekee suomalaisittain kuohkean pullataikinapohjan. Saksalainen pullataikina on kuivempaa ja kovempaa. Piirakka kannattaa tehdä uunipellille, jotta saa samalla vaivalla suuremman annoksen. Minulla on kuitenkin vain kiertoilma-mikrouuniyhdistelmä käytettävissä, joten tein sen pyöreään (28cm) irtopohjavuokaan (puolikas resepti).

Luumupiirakka (uunipellillinen)

pohja:
makeahko pullataikina ilman kardemummaa (aloitukseksi 3dl vettä, niin tulee sopiva määrä)
> Kohota 20 min. Taputtele taikina voidellulle pellille tai leivinpaperin päälle. Jätä reunat hiukan korkeammalle.

päälle:
1-1,5 kg luumuja
kanelia ja sokeria
> Poista kivet, paloittele luumut ja levitä palat taikinan päälle. Ripottele kanelia ja sokeria päälle.

kuorrutus:
100g margariinia
1dl sokeria
2-3dl jauhoja
1/2tl kanelia
> Nypi murusiksi, laita jauhoja tarpeen mukaan (saa olla aika kuivaa). Levitä murut luumuviipaleiden päälle.
> Paista 220 asteessa kunnes kypsää (kurkista, että pohja on ruskistunut). Leikkaaminen on helpompaa, jos piirakan antaa ensin hieman jäähtyä.

Mies aina ilahtuu tästä piirakasta erityisen kovasti. Ehkä se muistuttaa kotimaasta enemmän kuin jotkut muut leipomukset. Tai sitten se on niin sesonkiherkkua, että jos sitä ei luumukauteen leivo, niin sitä ei saa koko vuotena... En tiedä, mutta piirakka näytti maistuvan vieraillekin. Jotka muuten sattuivat olemaan suomalaisia. Eli ei kun leipomaan...

PS. Samanlaisen piirakan voi tehdä omenasuikaleillakin. Silloin tosin pitää takinan päälle levittää hiukan omenasosetta ennen omenoita. Se kostuttaa ja makeuttaa piirakkaa mukavasti, koska omenoista ei tule paistuessa niin paljon nestettä kuin luumuista.

Metallituoli

Joskus käy niin, että jos tarpeeksi kauan odottaa, saa haluamansa puoli-ilmaiseksi.

Olin pitkään toivonut löytäväni kadun puoleiselle parvekkeelle metallituolin, johon voisi laittaa jonkinlaista asetelmaa. Parveke on lähinnä hyötyparveke siitä syystä, että roskikset on helpointa säilyttää siellä. Täällä kierrätetään. Tosin en tiedä, miten tehokkaasti ne roskat kierrättyvät virallisesti, mutta ainakin kaikki on jaoteltava kolmeen eri roskatyyppiin, ja sitten vielä paperi ja lasi lisäksi, mutta ne kaksi nyt ovat itsestäänselvyyksiä muutenkin. Eli parvekkeella on kolme roskista, joista en viitsinyt ottaa kuvaa. Ne eivät tuntuneet bloggauksen arvoisilta.

Kesän alennusmyyntien lopuista löysin lopulta yhden myymättä jääneen metallituolin. Huippulöytö, se oli jo aavistuksen verran ruosteessakin. Eli vielä parempi. Toivon, että se ruostuu ajan kanssa lisää. Luulen, että toiveeni saattaa totetuakin, koska sopivan sateen tullessa parveke on ikkunaa myöten litimärkä. Alun perin suunnittelin pientä pöytää, mutta sitten huomasin, että siihen saattaisi aina jäädä vaatteesta kiinni roskiksille kurotellessa. Tuoli on sopivan pieni ja helposti siirrettävissä, jos tilanne vaatii.

Metallituolista on iloa pitkäksi aikaa. Siihen voi keksiä vaihtelua niin paljon kuin ideoita riittää.

Uusvanhaa

Tarvitsin tummaa tyynynpäällistä pidentämään vaaleiden keltasävyisten tyynyliinojen kautta pidemmälle syksyyn. Suunnittelin ostavani tummaa pellavaa kirjottua tyynyliinaa varten. En kuitenkaan ehtinyt kangaskauppaan, koska sen aukioloajat ovat niin omituiset. Etsin sitten jotakin muuta kaapista ja löysin vanhan ruskeanharmaan tyynynpäällisen. Päätin, että siihenhän se kirjontaidea onnistuukin kaikista helpoimmalla.

Kokeilin solmupistoja, mutta ei niitä valmiissa tyynyssä näe, koska jouduin purkamaan ne. Muuten selvisin purkamatta mitään. Se oli aika hyvin, koska en piirtänyt kuin pari viivaa itselleni malliksi. Päätin kuitenkin mielessäni ostaa seuraavan kerran kaupungilla käydessäni kunnollisen kaavakynän, vai miksi niitä sanotaankaan, joilla voi piirtää kankaaseen suunnitelman etukäteen. Lyijykynä toimii vaalealla kankaalla, mutta tummalta sitä on melkein mahdotonta nähdä. Ainakin minun silmilläni.