On yksi kulttuuriero, missä tulee töpättyä epäsäännöllisen säännöllisesti. Joka ikisen kerran muistan sen vasta jälkikäteen silloin, kun ärsyynnyn tilanteen aiheuttamasta reaktiosta. Kaikki alkaa tunnetusta stereotypiasta. Nimittäin, että "kaikkihan tietävät," että "pohjoismaiset naiset ovat feministejä, itsenäisiäkin itseänäisempiä, miehiä halveksivia tyranneja, joiden asenne on erittäin paheksuttava." Tietysti, kun tietää tuon aika laajasti maailmalle levinneen käsityksen, niin pohjoismaalaisen naisen ei kannattaisi koskaan mainita mitään naisten asemasta tai naisten mahdollisuudesta itsenäiseen ajatteluun. Ei kannata varsinkaan vitsailla mitään tuohon teemaan liittyvää, koska ihmisillä on huomattavia vaikeuksia ymmärtää, mikä asiassa naurattaa ja missä menee vitsin, sarkasmin tai ironian raja. Tuossa teemassahan ei ole mitään huvittavaa, jos sitä katsoo siltä kannalta, että pohjoismaiset naiset ovat automaattisesti ja kokonaan täysin väärässä.
Mistä sitten johtuu, etten muista tätä ikinä?
En ole feministi, enkä edes kovin itsenäinen, eikä minulle tuota minkäänlaisia vaikeuksia elää ihan sopusoinnussa ympäristöni kanssa. Sanon kyllä mitä ajattelen, jos arvioin sen olevan hyödyllistä, mutta sopeudun ihan hyvin siihen, että minun kanssani ollaan eri mieltä. Joustan ilman suurempia narinoita aina, kun tilanne sitä vaatii. En koskaan tekisi yksityiselämässäni mitään sellaista, mitä mies ei olisi valmis tukemaan, koska minusta avioliitossa on molempien kunnioitettava toinen toistaan, eikä kenenkään omat tarpeet voi mennä yhteisen edun edelle. Työasioissa taas teen aina ihan varmasti 100% tarkkuudella, mitä minulta pyydetään, vaikka en aina välttämättä samaa mieltä olisikaan. Omana yleisohjeenani nimittäin pidän sitä, että kaikesta on hyvä keskustella, mutta sitten kun päätös tehdään mihin tahansa suuntaan, niin sen mukaan mennään. Sekä yksityisesti, että myös työssä ajattelen, että yhteistuumin päästään aina pidemmälle kuin omaa etua tai toiveita korostaen. Siksi elämässä henkilökohtaiset mielipiteet täytyy usein laittaa takataskuun ja toimia suurempaa periaatetta noudattaen. Olen siis mielestäni aika kaukana kaikenlaisesta feminismistä. Pesunkestävä feministi tuskin allekirjoittaisi noista lauseista yhtäkään. Siksi minulle "naisasia-asiat" eivät herätä minkäänlaista negatiivista fiilistä, koska ajattelen, että hyvää siinä on se, että naisilla on samat mahdollisuudet toimia ja ajatella kuin miehilläkin. En kuitenkaan koskaan ajattele, että se olisi mitenkään miehiltä pois, koska minusta kunnioituksen ja vapauden vaaliminen tarkoittaa sitä, että myös naisten tulee kohdella miehiä kunnolla.
Kulttuurieroihin. Äskettäin satuin kertomaan, että tyttö hermostui, kun urheilu-uutisten lukija päivitteli joidenkin naisten menestyneen erityisen hyvin kaupunkimaratonissa. Tyttö oli sitä mieltä, että mitä ihmettä tuollaista ihmetellään, kun kyllähän naiset juoksee siinä missä miehetkin. Niinpä, olin ainoa, jota juttu nauratti. Satuin ottamaan asian puheeksi, koska minusta koko juttu oli vain huvittava. Muistan hyvin, kun itsekin joskus nuorena hermostuin vastaavanlaisista asioista. Tottahan se on, että naiset tosiaan kykenevät juoksemaan nopeastikin. Minusta se oli hauska tilanne sen vuoksi, että siinä oli ensimmäinen konkreettinen reaktio, että tyttö huomasi, että naiseuden ei tarvitse rajoittaa, eikä varsinkaan tarvitse ulkoapäin tulevista kommenteista rakentaa rajoja itselleen, omalle pärjäämiselle ja pystymiselle vain sen vuoksi, että sattuu olemaan nainen. Ja ihan vain tiedoksi sekin, että mies kuuli tytön kommentin ja nauroi melkein vedet silmissä tuolle spontaanille reaktiolle. Minkäänlainen feminismi ei todellakaan uhkaa ketään tässä perheessä. Itseään arvostava isä kasvattaa itseään arvostavan tyttären.
Jotenkin kuitenkin taas kerran vahingossa erehdyin ajattelemaan, että naisten kykeneväisyys olisi sellainen universaali toive. Minusta siihen peruslähtökohtaan ei liity minkäänlaista itsekkyyttä, toisten tallomista tai muuta negatiivista. Voihan se negatiiviseksi kääntyä, jos asiaa ei tasapainoiteta hyvää käytöstä, toisten huomioon ottamista ja sopeutumisen tarvetta korostamalla. Mutta itse kyllä olen mielestäni ihan terveessä tasapainossa tässä asiassa ja tasapainoa opetan tytöllekin. En tosin sitten enää jatkanut juttua asian selittämiseen saakka. Harmittelin mielessäni taas kerran, että olin edes ottanut koko teemaa esiin.
Noissa tilanteissa pohjoismaalaisuus on kyllä pelkkä riesa. Aina leimautuu ihan turhasta. Se siinä eniten ärsyttää. Ei edes hyödytä selitellä mitään, koska en ole vielä tähän ikään mennessä, ulkomailla yli 20v. asuneena tavannut montakaan ihmistä, joka pystyisi katsomaan tuon stereotypian ohi, kun tämä teema tulee puheeksi. Siksi olisi parasta olla ottamatta tuota teemaa edes puheeksi, mutta valitettavasti olen edelleenkin niin naiivi, että joskus lipsahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti