Pippurista itsensä ylittämistä

Suomireissujen etu on se, että takaisin tullessa on matkalaukku täynnä herkkuja. Niitä sitten säästellään ja syödään seuraavat viikot. Tai no, säästely oli kyllä nyt hiukan liioittelua, kun yleensä enemmänkin syödään niin pitkään kun niitä riittää. Kun ne sitten on syöty, niin ne on syöty. Me ei yleensä siinä kohtaa huolestuta huomisesta, hahah! Silloin kun näitä muutama kuukausi sitten syötiin, huomasin, että turkinpippuripussiin oli tehty uusi, kiva design. Varsinkin värillisten turkkareiden pussi oli minusta todella hyvin onnistunut, mutta ne ehdittiin syödä ennen kuin tajusin ottaa valokuvaa. Täytyisi varmaankin lähettää kehukirje Fazerille, niin saattaisin vaikka saada hyvästä palautteesta pari pussia lisää, hahah!

Pippurista puheen ollen, löysin jonkin aikaa sitten lopultakin itsestäni ihan epätyypillistä rohkeutta. Olen tähän saakka ollut yleensä aika hidas lupautumaan oma-aloitteisesti mihinkään ylimääräiseen esillä olemista vaativaan juttuun. Puhun työkseni, joten esillä olo sinänsä ei tuota ongelmia, mutta opiskelujen vuoksi aika on tietysti ollut kroonisesti kortilla ja esillä oleminen vaatii tässä ammatissa aina tuntikaupalla enemmän etukäteisvalmistelua. Ajanpuute on osaltaan paljonkin hidastanut kaikkea ideointia. Realistina olen pitänyt kalenterin pakon alla tiukassa järjestyksessä jo useamman vuoden ajan. Se on sellainen yksinkertainen käytännön ongelma. Toinen muunlainen hidaste on ollut myös mukavuusalueelta poistumisen välttäminen. On asioita, jotka vievät tietysti valmistautumisaikaa, mutta ovat kuitenkin helppoja hoitaa. Ja on niitä, jotka ovat joko teemaltaan tai muuten olosuhteiltaan sellaisia, että ne vaativat muutakin ajattelemista kuin pelkkää valmistautumisaikaa.

Muutama kuukausi sitten tein kuitenkin sellasta, mitä en olisi aiemmin ikinä tehnyt. Ihmettelin hiukan itsekin itseäni. Kaikki kuitenkin tapahtui ihmeen kätevästi ja nopeasti. Kävelin nimittäin erään tyypin luo ja tarjosin hänen työtiimilleen opetuspakettia aiheesta, mikä tuntui olevan tuikitarpeellinen, mutta veikkasin mielessäni, ettei siihen löydy muitakaan tarjoutujia. On teemoja, mihin puhujia on tungokseksi asti, mutta tämä ei ollut sellainen. Totta puhuen en olisi itsekään tarjoutunut ikinä aiemmin. Selitin muutamalla lauseella, miksi mielestäni kyseinen opetuspaketti kannattaisi ehdottomasti järjestää ja minkälaisen sisällön ajattelin siinä tarjota. Nykykielellä sanottuna kai voisi sanoa, että tuotteistin osaamiseni. Kaikki tapahtui vajaassa viidessä minuutissa ja homma olikin jo alustavasti sovittu.  

Ajattelin etukäteen, että kaatuukohan kalenteri niskaan tai kaduttaako minua muuten, että edes keksin moisen idean. Jälkikäteen kuitenkin totesin, että tämähän meni kätevästi sen takia, että koska tarjouduin itse, sain myös itse määriteltyä jutun koon omaan kalenteriini sopivaksi. Ideaali tilanne siis. Olin myös tyytyväinen, koska ylitin itseni niin täysin tarjoutumalla oma-aloitteisesti. Yllätyin, että mullahan onkin sellaista rohkeutta, mitä en ajatellut omistavani. Sen verran "empowered" tunne siitä tuli, että ajattelin, että tämä ei kyllä nyt jää tähän. Ei kuitenkaan mitään pelkoa sen suhteen, että tässä nyt alkaisin innoissani hajaantua suuntaan ja toiseen, koska kalenteri pullistelee edelleen ja energia on kortilla ihan samaan malliin. Aikataulureaalitetit ovat jonkin aikaa edelleen nämä vakiot, mitä viime vuosinakin, joten 'ei'-sana säilyy sanavarastossa toistaiseksi isoon osaan hyviäkin ideoita. Olen kuitenkin innoissani tästä jutusta, koska huomasin, että pystyn näköjään tässä iässä toimimaan näinkin. Olenkin aavistuksen verran rohkeampi kuin mitä olen uskonut olevani.  

Sairautta, myötätuntoa ja luottamusta

Viime aikoina on lähipiirissä ja aavistuksen verran sen ulkopuolellakin ollut niin paljon sairautta, että muutamaan kuukauteen ei ole ollut päivääkään, etteikö terveys tai sen puute ole ollut jossakin muodossa puheenaiheena. Verikokeita, tulehduksia, lääkityksiä, lisätutkimuksia, pelkoa ja tulosten odottelua... Joskus ihmeellisesti vastoinkäymiset kasaantuvat ja yhtä aikaa tulee kaikenlaista siitäkin huolimatta, ettei kenenkään tilanne mitenkään sinänsä liity toisiinsa.  

Tytön kanssa on viime aikoina usein ollut puhetta myötätunnosta ja hiukan sen puutteestakin. Se nimittäin korostuu silloin, kun sairaus vaivaa. Sille, joka on terve, ei ole iso vaiva pysähtyä kysymään kuulumisia tai kuuntelemaan hiukan valitusta. Mutta aika usein me ihmiset ei taideta olla kummassakaan kovin hyviä. Ehkä me kysymme, mutta ei ihan kuitenkaan ymmärretä saamaamme vastausta. Tai kuuntelemme hetken aikaa, mutta sitten vastataamme lohdutukseksi jotakin sellaista kuten vaikka "ei kannata olla huolissaan" tai sanomme, että "no, kuule, niin minullakin." Vaikka usein tosiasia on, että ihan ilman huolta ei kukaan sairasta, ja terveen ongelma tuskin vastaa sairaan tilannetta millään muotoa. Jos ongelma taas jatkuu kauemmin, niin me usein alamme olettaa, että sairastaminen nyt vaan on tämän henkilön normaalia elämää eikä mitään sen kummempaa. Sairaus ei kuitenkaan ole ikinä normaalitila kenellekään. Jokainen sairastava toivoo olevansa terve. Normaalista ja arkisesta tulee nopeasti arvokastakin arvokkaampaa, kun sen uhkaa menettää. Terveet eivät sitä ehkä aina täysin hahmota, koska se on meille niin itsestään selvää, että voimat riittävät aamusta iltaan saakka, kaikkeen pystyy omin voimin ja huominen on vähintään yhtä mukava kuin tämäkin päivä.

Tässä näitä vaihtuvia tilanteita sekä lähempää että kauempaa viime viikot katseltuani, olen taas saanut muistutuksen siitä, että meidän terveiden pitäisi kyllä kestää hiukan paremmin. Jotakin sairastavan pitäisi pystyä meiltä odottamaan. Ehkä ainakin sen verran, että pysähtyisimme oikeasti kuuntelemaan. Että osoittaisimme myötätuntoa ja sietäisimme pelkoa, epävarmuutta ja kipua sen hetken ajan, kun vierellä olemme. Sairastavahan itse joutuu kantamaan niitä koko ajan, kun terve taas voi ottaa niistä jotakin kannettavakseen vain siksi pieneksi hetkeksi kuunnellessaan, mitä oikeasti kuuluu, ja kysyessään, miltä sairastaminen tuntuu. 

Näitä taudinkuvia miettiessäni, löysin yhtenä päivänä Psalmista 9 hyvän jakeen, minkä kirjoitin keittiön muistitaululle ihan siksi, etten sitä ihan heti unohtaisi. Aina on toivoa. Toivoa tietysti paranemisesta, mutta ennen kaikkea toivo siitä, että Jumala on aina uskollinen tilanteista riippumatta. Se on totuus, mikä kantaa ja antaa kestävyyttä silloinkin, kun joutuu odottelemaan epävarmuudessa, sietämään sairauden aiheuttamaa tilannetta tai jännittämään pahinta. Luottamusta päivääsi, jos satut olemaan samassa veneessä!       

Kapteeni katsoi horisonttihin

Tässä pieni pala tätä täkäläistä maaseutua. Horisontissa siintää Brysselin keskusta. Sinne on vain muutama kilometri linnuntietä, mutta katuja pitkin menee reilu puoli tuntia ja usein enemmänkin. Kirkkaalla ja aurinkoisella säällä muutamasta kohdasta näkyy hauskasti sinne saakka ja monia rakennuksia tunnistaa ihan paljaallakin silmällä. Kullatut tornit näkyvät tietysti hienoimpina auringonpaisteessa loistaessaan. Kuitenkin ollaan "ihan maaseudulla," kuten kuvasta näkyy.  Maaseutu on tietysti aika liukuva käsite. Asutustahan täällä on joka paikassa ja kaikki vihreä on jonkun peltoa, niittyä tai metsää... Pääasia kuitenkin, että peltoteitä riittää, lenkkimaastoa on joka paikassa ja reittejä voi vaihdella lähestulkoon loputtomiin. 

Tämä viikko taas sitten alkoikin siihen tyyliin, että ehdin jo ajatella jossakin kohtaa, että menee varmaan loppuviikkoon, ennen kuin näkyy minkäänlaista horisonttia. Miten voikin olla, että jossakin kohtaa kalenteriin vaan kerääntyy sellainen suma, ettei sitä meinaa saada purettua millään keinolla niin, että edes kasvot säilyisivät. Tänään on vasta tiistai. Myöhästyin jo kahdesta työjutusta tällä viikolla, toisessa niistä työkaveri joutui soittamaan perään, että kuules täällä odotetaan. Yhtenä päivänä unohdin ruoanlaiton kokonaan. Se tuli mieleen vasta, kun sanoin tytölle, että lähdetäänpäs nyt yläkertaan ja nukkumaan ja tyttö ihmetteli, ettei koko päivänä ole syöty mitään lämmintä ruokaa. Puhelimelta lähetin muutaman viestin, mitkä sekoittivat kalenteria enemmän kuin selvittivät ja vaativat sitten monta varmistusviestiä perään. Ja tänä aamuna huomasin, että melkein mokasin sen yhden ainoan jutun, mitä mies painoitti varmaan kymmenen kertaa, että se on muistettava sillä aikaa, kun hän on työmatkalla... Onneksi vain melkein, vaikka todella läheltä liippasikin. Lopputulos olisi ollut tosi ärsyttävä, jos olisi huonosti käynyt. Mies olisi siitä ihan varmasti hermostunut, että on se kumma, ettei hän voi hetkeksikään lähteä mihinkään ilman, että sählätään selkeästi sovitut asiat... Mutta sehän se tässä se ongelma onkin, että mies on työmatkalla, hahah. Ei nyt sentään ihan tosissaan, mutta miten sattuikin sellainen viikko, että kahdenkin aikuisen voimin olisi ollut aika homma pitää kaikki narut käsissä. 

Nyt vaan ihmettelen, mitä muuta tässä ehdinkään vielä sekoilemaan. Yleensä selviydyn ihan kunnialla kotona olemisesta ja arjen pyörityksestä, mutta nyt on ihan selvästi tehnyt hiukan liian tiukkaa, kun ajatus pätkii jo tiistaina tähän malliin.  

Violetteja tulppaaneita ja hartaushetkiä

Kuten kuvasta näkyy jouluvalot ovat edelleen paikallaan. Ne ovat kivasti piristäneet tähän asti harmaita aamuja ja pimeitä iltoja. Pääsiäiseksi ne kuitenkin varmaan täytyy ottaa alas. Jossakin kai menee joku näkymätön jouluvaloraja, eikö vaan? Kynttilöitäkin tulee edelleen poltettua, vaikka yleensä jo tammikuun loppuun mennessä nekin tuntuvat liian jouluisilta. Ehkä tästä kaikesta voi syyttää takatalvea. Tänä viikonloppuna nimittäin tuli lunta täälläkin, muttei se onneksi enää pysynyt maassa. Saisi jo riittää. Viikon verran ehti olla niin ihanan lämmintä, että uskoin jo kevään tulleen. 

Valkoisten tulppaanien lisäksi violetit ovat yleensä ihan kivoja nekin, vaikka en violettia muuten siedäkään. Mulla ei varmaankaan ole värien ja sävyjen kanssa minkäänlaista joustavaa, harmaata aluetta. Joko tykkään tai en tykkää ollenkaan. Koskaan en mitään siltä väliltä. Tähän voi olla joku viisaampikin analyysi, mutta minä koen, että värit luovat tunnelmia ja jotkut tunnelmat vaan ovat sellaisia, että en niitä kaipaa ollenkaan. Onneksi olen muuten kuitenkin hiukan joustavampi, ettei sentään koko elämä ole ihan niin kireää, heh.

Viime päivinä olen käyttänyt taas vaihteeksi anglikaanien rukouskirjaa. Vaihtelu virkistää hartaushetkiäkin. Raamatun sana kaikissa muodoissaan aina rohkaisee ja innostaa. Siitä tuli mieleen, että lueskelin eilen opiskelujen tiimoilta yhtä antropologian klassikkoa siitä, miten ajan kokemus ja uskonto liittyvät yhteen (Johannes Fabian, Time and the Other). Siinä kirjoittaja kuvasi hienosti, miten esim. erilaisten juhlapäivien välityksellä uskonnollinen ihminen tavallaan elää aina uudelleen menneisyydessä tapahtuneita pyhiksi luokiteltuja asioita. Kuten nyt vaikka pääsiäisenä kristityt muistetelevat Jeesuksen kuolemaa ristillä, ja elävät niitä hetkiä uudelleen jumalanpalveluksen liturgiassa tekstien, laulujen ja ehtoollisen välityksellä. Niissä hetkissä menneisyys koskettaa voimakkaasti nykyhetkeä ja kahden vuosituhannen aikaero ei tunnu missään. Mietin siinä lukiessani, että itseasiassa samaa tapahtuu hartaushetkissäkin, kun raamatun jakeet koskettavat ja sana muuttuu eläväksi. Menneisyys ja nykyhetki nivoutuvat siinäkin samalla tavalla toisiinsa. Tuo kyseinen antropologi ei jäänyt pohtimaan sitä, miten voimaannuttava vaikutus noilla hetkillä on, mutta se onkin enemmän kiinnostava näkökulma teologian kuin antropologian kannalta.      

Pyhimyksen luona tavataan

Tässä pieni kevennys keskelle viikkoa. 

Tytön kanssa meillä kulkee usein arkisin tälläset pyhimysviestit. Kätevä nimittäin tuo sädekehätyyppi. Ei tarvitse jatkuvasti olla pidempiä patsasjuttuja kirjoittamassa, kun koulusta hakee. Katolilaisissa kouluissa on usein jonkinlainen yhteys Mariaan tai paikalliseen pyhimykseen, koska alunperin katolilaiset koulut olivat kirkon kouluja. Ovat ne tietysti sitä vieläkin, mutta kirkolla on nykyään aika vähän käytännön vaikutusta verrattuna siihen, että aiemmin niissä kouluissa oli nunnia opettajina ja katolilaiset tavat kuuluivat päivittäisiin rutiineihin. Luostareilla oli yleensä joku suojeluspyhimys, jonka mukaan sitten luostarin vaikutuksen alaiset koulutkin nimettiin, ellei sitten nimeksi tullut tavanomainen viittaus Mariaan, kunnioittavammin ja kirjaimellisesti siis "Meidän rakkaan naisemme" (Onze-lieve-vrouw) -koulu. Joka tapauksessa edelleen aika usein jossakin katolilaisten koulujen ympäristössä on vähintään seinässä sellainen kolo patsaineen tai joku pieni pyhäkön tapainen rakennelma, missä on patsas sisällä ja sen eteen voi jättää kynttilöitä. Joskus edessä saattaa olla penkkikin, että voi siinä halutessaan hiljentyä. Vaikka koululaisia ei tietysti voisi vähempää kiinnostaa sellaiset patsaat, penkit tai kynttilät, näitä pyhimysten muistomerkkejä hoidetaan ja ylläpidetään pieteetillä. Joka tapauksessa mulle on tosi kätevä keksintö tuo iPhonen pyhimysmerkki, vaikka sitä ei ihan näin kirjaimelliseen käyttöön ole tarkoitettukaan.

Toinen äskettäin vastaantullut kouluun liittyvä juttu on sellainen, että kouluissa on aina tiukka sääntö puhua pelkäsään flaamia. Vieraiden kielten opetus on täällä ihan huipputasoa ja esim. tytön valitsemassa opetusohjelmassaan on viikottain kymmenisen tuntia vieraita kieliä neljän äikän tunnin päälle. Vieraat kielet ovat siis suunnilleen kolmannes koko tuntimäärästä. Minusta se on aika paljon.  Tytön kaveri, joka on täysin flaaminkielinen, oli keksinyt vitsin ranskaksi. Tytöt saivat samantien jonkun ohikulkeneen opettajan kommentoimaan, että täällä ei kuulkaas  puhuta vieraita kieliä. Kielipolitiikka on tärkeää minustakin, koska ranska uhkaa täällä pääkaupungin reunoilla syrjäyttää flaamin. Joten ymmärrän ihan täysin sen, että kieltä on suojeltava ja yksi keino on pitäytyä siinä, että koulussa toimitaan yhdellä kielellä. Mutta jos täysin flaaminkieliset lapset ranskaa koulussa oppiessaan keksivät joskus vitsailla keskenään ranskaksi, niin se on minusta kyllä enemmänkin hatunnoston kuin nuhteiden arvoinen asia.

Sanon tässä nyt varmuudeksi kuitenkin, että en tosiaan halua kritisoida kumpaakaan asiaa millään pahalla. Joskus on vain sellaisia viikkoja, että on ihan minimivaatimus oman jaksamisen kannalta, että löytää edes hiukan komiikkaa arjesta. 

Kevät tuli

Ai että miten ilahduin, kun lopulta pääsin flunssan jälkeen kävelylenkille ja tällaisia puita tuli muutama vastaan! En tiedä, mikä puu tämä on, mutta kauniit kukat joka tapauksessa. Narsissit tulevat muuten ihan kohta myös. Siellä täällä näkee jo yksittäisiä avautuneita, mutta luulen, että jo ensi viikolla saa niistäkin kuvia, kun isommat kasvustot alkavat kukkia. Narsissin nuput ovat hiukan tylsiä kuvattavia. Kunnon kuvia tulee, kunhan vain kukat avautuvat isommissa ryhmissä.  

Etsin muuten tänään kameraan toista objektiiviä. Nyt on alkanut tylsyttää kännykällä kuvaaminen, niin että kaipaan jos tosissani oikeaa kameraa. No, toista objektiivia ei löydy enää mistään. En tiedä, mikä sen kohtalo on ollut, koska meiltä ei yleensä häviä ikinä mikään. Miehen kanssa meillä molemmilla kun yleensä on ihan selkeä ajatus siitä, mihin mitäkin laitetaan talteen. Vaikea siis kuvitella, että objektiiviakaan olisi laitettu kovin ihmeelliseen paikkaan. Loogisinta olisi ollut, että se olisi ollut kamerakassin sivutaskussa, mutta hämärästi muistan, että kerran yritin laukkua keventää jonnekin lähtiessä ja jätin ylimääräisen objektiivin kotiin. Sen jälkeen siitä ei ole mitään muistikuvaa. Meille tyypillistä kyllä olisi, että se löytyisi jostakin järkevästä tallesta. Koko parin kymmenen yhteisen vuoden aikana meiltä on vain muutaman kerran hävinnyt mitään, että ei tämä nyt mikään katastrofi ole. Jouduin nyt kuitenkin käymään kaikki mahdolliset kaapit läpi kotona ja mies tarkisti pikaisesti kellarin... Hm, ei objektiivia missään, mutta molemmat olemme varmoja, että sellainen tuli aikoinaan kameran mukana. Täytyy jatkaa etsimistä huomenna ja toivoa, että jonkinlainen muistijälki palautuisi... 

Syy objektiivin etsimiseen oli, että ajattelin, että hyvällä tuurilla tarkennusvika voisi olla vain objektiivissa, eikä kameran rungossa. Saisin sen itse tarkistettua objektiiviä vaihtamalla. Tulisi halvemmaksi paikallistaa ongelma itse ja viedä kamera sitten vasta huoltoon, jos vika oikeasti on rungossa. Veikaanpa nimittäin, että kukaan ei suostu paikantamaan ongelmaa ilmaiseksi, vaan jo pelkästä tarkistuksesta joudun todennäköisesti maksamaan muutaman kympin. Tylsä maksaa sellaisesta, minkä pystyisi itsekin tarkistamaan. Ja muutenkin, jos hyvällä tuurilla vika olisikin vain objektiivissa, niin se olisi paljon halvempi ostos uusittavaksi kuin koko setti. 

Sellaista se. Näköjään loogisiltakin säilyttäjiltä joskus katoaa jotakin. Ei varmaan auta muuta kuin todeta, että ihan täysin aukoton ei meidänkään systeemi taida olla, vaikka toisiamme aina olalle taputellaankin tavaroiden järkevästä järjestyksestä. 

Klassinen reaktio

Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut sellaisen flunssan kourissa, ettei mikään viruksen numero- tai kirjainkoodi riitä määrittämään ärsytystä, kun voimat eivät vain meinaa palautua, nenä vuotaa,  kurkkua kaihertaa ja yskittää... Ehdin käymään lääkärissäkin, kun olin ihan varma, että viruksen jäljiltä jossakin on pakko olla bakteeritulehdus, kun tauti ei meinaakaan mennä ohi. Ei siellä tietenkään löytynyt mitään. Käteen resepti nenäsuihketta, yskänlääkettä, särkylääkettä ja mitä nyt siihen sitten vielä muuta kirjoitetaankaan, kun ei mitään kuitenkaan voida tehdä. 

Lääkäri oli muutama viikko aiemmin ottanut pitkän listan verran verikokeita muusta syystä. Keuhkojen kuuntelun, korvien ja nielun tarkistuksen jälkeen, hän sitten tietokoneeltaan näytti nekin tulokset. Kaikki oli muuten loistavasti, mutta gluteenin vasta-aineet hurjasti koholla. Lääkärin ehdotus: vatsan tähystys ja käynti ravintoterapeutilla gluteenittoman ruokavalion aloitukseksi. Siinä kohtaa sattuikin sitten niin klassinen reaktio, että jos ei asia olisi ottanut niin paljon päähän, niin olisin voinut naureskella itselleni. Vastasin lääkärille, että ei voi olla totta, että sellasta löytyi, kun ei mulla nyt ole aikaa eikä energiaa mennä mihinkään lisätutkimuksiin tai ohjauksiin. Lääkäri katsoi hiukan pitkään ja sanoi kirjoittavansa muistiin, että lähettää mut kesällä tähystykseen ja kysyi sitten, mitä mulla on ravintoterapeuttia vastaan... Flunssaväsyneenä ja yllättyneenä koko gluteenijutusta mun vastaukset ei vielä tästäkään kysymyksestä yhtään parantuneet ja sanoin, että ei mulla ole mitään sitä vastaan, mutta en mä nyt jaksa ajatellakaan mennä sellaselle, kun mulla on ihan liikaa kaikkea muutakin tekemistä. 

Klassinen keissi: Potilas yllättyy niin pahasti, että kieltäytyy ottamasta vastaan huonoja uutisia.

Pari päivää kun kotona mietin tuota asiaa, niin tajusin tietysti, että pakkohan se on hoitaa järjestykseen hiukan nopeammin. Täytyy pyytää ne lähetteet. Menen tietysti mihin käsketään ja aloitan ilman muuta ruokavalion, jos asia varmistuu. Mutta aika paha, että flunssa teettää tuollastakin sekoilua, hah! 

Palkinnoksi

Viimeksi Suomessa käydessä löysin kaupasta pienen, puukorkilla varustetun salaattikastikekannun. En voinut vastustaa, joten mukaanhan se oli pakko ottaa. Käy kaikkien astioiden kanssa yhteen. Mittasuhteet ja muoto ovat just eikä melkein. Salaattikastikkeen lisäksi tämä käy ilman puukorkkia myös kahvimaidolle/-kermallekin ihan hyvin. Silloin tällöin Suomesta ostan opiskelureissuilla jotakin pientä Iittalan juttua tai Marimekkoa mukaan ihan vain palkinnoksi itselleni. Esimerkiksi, yhden mukin, lautasen tai just jotakin tällaista, mikä tuo iloa pitkän aikaa ja jotenkin auttaa myös symbolisella tasolla ainakin sietämään opiskeluprojektin kestoa. 

Joskus on hyvä, että osaa palkita itseään, kun muutenhan tällaisissa suhteellisen itsenäisissä tekemisissä ei paljon tule muita palkintoja mistään suunnasta. Joskus voi tulla kehujakin tietysti, mutta yleensä heti seuraavassa lauseessa tulee vähintäänkin kehittämisehdotusta, joten parasta on kun itse keksii itselleen jotakin mukavaa. 

Siitä tuli mieleen, että ehkä palautteen antaminen onkin ollut yksi erikoisimmista kokemuksista Suomessa opiskelujen suhteen. Muistelen aina omaa kouluaikaani lämmöllä ja sitä, miten opettajat olivat järjestään aina niin iloisen rohkaisevia. Jotenkin kuvittelin, että sellainen asenne kulkee läpi suomalaisen koulutusjärjestelmän. Ei se kuitenkaan taida kulkea, koska yliopistolla aika usein palaute on periaatteessa hyvää sillä tavalla, että vaikka itse jutussa ei varsinaisesti ole mitään selkeää vikaa, niin itse palaute on sillä tavalla muotoiltua, että pitää olla aika luova, että jollakin tapaa kuulee siitä sen hyvyyden, heh. No, joskus tietysti kuulee ihan avoimestikin annettua hyvääkin palautetta hymynkin kera, mutta yleensä siihen on silloinkin vaikea tarttua kaksin käsin. Ehkä ihan vain siitä syystä, että se vain ei tunnu olevan tavallinen tapa hoitaa asiaa ja siitä siksi ehkä enemmän häkeltyy kuin ilahtuu. Kaikki ovat kuitenkin aina hyvin kohteliaita, ystävällisiä ja muutenkin mukavia tavallisessa kanssakäymisessä, joten luulen, että tämä palautteenanto liittyy enemmänkin vain yliopistokulttuuriin kuin ihmisiin itseensä. 

Jatko-opinnoissa on tietysti ideana se, että oppii puolustamaan omaa juttuaan ja palaute auttaa kehittämään sitä, mutta kuvittelisin, että motivaatio puurtaa säilyisi kaikilla hiukan korkeammalla, jos joskus vaikka kehuttaisiinkin niin, että se oikeasti kuulostaisikin kehulta. Olen tullut siihen tulokseen ihan oman subjektiivisen analyysin kautta vuosien aikana itse saamaani palautetta arvioimalla ja muiden saamaa palautetta kuunnellessani, että periaatteena on ilmeisesti olla olematta avoimesti positiivinen. Kerran alussa, kun ekaa kertaa jouduin opponoimaan seminaarissa, aloitin kehumalla muutamaa juttua. Vaikka en ollut edes mitenkään yltiöpositiivinen, huomasin jo kahden lauseen jälkeen, että kaikki muut pöydän ympärillä tuntuivat ajattelevan, että käyttäydyin lähestulkoon asiattomasti. Minusta kuitenkin tuntui liian tylyltä tökkäistä suoraan ongelmakohtiin sanomatta mitään ystävällistä aloitukseksi. 

Voihan se olla, että se vain kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, että aikuisten kesken kehuja säästellään ja niitä ei kukaan odotakaan. Ja ehkä valituksen puute on jo itsessään kehuksi tulkittava asia? Ehkä olen vain itse muuttunut muualla asuessani ja ajattelen kommunikaatiosta hiukan eri tavalla. Lisäksi tietysti joudun itsekin töiden vuoksi aina miettimään palautteen antamista ja sitä, miten sen voisi kenellekin tehdä niin, että se voisi innostaa työstämään juttua eteenpäin. Balanssi on tietysti aina hankala, koska sekä ansaitsematon kehu että masentavasti annettu palaute voivat molemmat aiheuttaa sen, että yritys tyssää siihen eikä toivottua tasoa saavuteta. Tuohon jatkumoon kun lisää opiskelijoiden luonne- ja kulttuurierot, niin kyllä palautteen antamisesta aina tulee aika moniulotteinen yhtälö. Oppiminen tietysti on suurilta osin opiskelijan itsensä vastuulla, mutta kyllä minusta opettajan tehtävään kuitenkin kuuluu se, että parhaansa mukaan palautteenkin avulla "heiluttelee porkkanoita" opiskelijoiden nenän edessä, niin että innostus tekemiseen säilyy mahdollisimman optimaalisella tasolla. Tässä jutussa pohdin äskettäin syyllisyyden tunnetta, mikä palautteen antamiseen liittyy. 

Joka tapauksessa oli sitten kyse opiskelusta, työstä tai vaikka vaativasta harrastuksesta, aikuiselämässä on yleisesti joka tapauksessa hyödyksi omistaa taito olla sen verran itseohjautuva palkitsemisenkin suhteen, että ulkopuolisen palautteen puuttuessakin keksii itselleen keinot säilyttää oman motivaationsa. Kun tiedostaa selvästi, että on ainoastaan itse vastuussa siitä mitä saa aikaan, ei jää turhaan odottelemaan mitään tai ketään. Ostelee sitten vaikka kippoja keittiön täyteen, jos ei muutakaan keksi.