Kävelin yhtenä myrskyisenä päivänä miestä vastaan. Ehdin melkein perille saakka, kun hän ei ollutkaan päässyt lähtemään kotiin ajoissa. Ei haitannut kyllä yhtään, koska huomasin jo näiden muutaman viikon aikana, että joudun laskemaan ihan tosissani, jos yritän arkena ehtiä liikkua tavoitteeni mukaisen kilometrimäärän. Aurinko ehti kävelyn aikana laskea, mutta sain kuin sainkin hauskan valokuvan otettua ennen kuin maisema hämärtyi ihan täysin.
Tästä uhkaavan pimeästä valokuvasta tuli mieleen yksi pelko, minkä kanssa olen kamppaillut lähes koko aikuisikäni ajan. Se iski aikoinaan täysin yllättäin, kun olin nuori aikuinen, ja se on vuosien aikana vaivannut joskus enemmän ja joskus vähemmän. Joskus se on ollut vuosia pois vain ilmestyäkseen taas jossakin kohtaa takaisin. Se ei ole kovin rationaalinen, eikä varmasti siinä muodossa edes kovinkaan todellinen asia pelättäväksi, mutta mikäpä pelko olisi. Silti se on sellainen, mikä istuu aina joskus olkapäällä kuin mikäkin pahan ilman lintu. Äskettäin päätin, että nyt olen kyllästynyt siihen ihan täysin ja selätän sen. Konkreettisiin pelkoihin on kognitiivisessa psykologiassa kätevä ajatusketju, mikä perustuu siihen, että ihminen pystyy puhumaan itselleen järkeä. Se on toiminut minulla muutamaan muuhun juttuun ja luulen, että muutaman kerran toistolla se toimii tähänkin. Kuvailen tässä ajatusprosessin kulun suurin piirtein, koska voi olla, että siitä on apua jollekin muullekin.
Ajatusprosessi kannattaa kirjoittaa paperille, niin se konkretisoituu. Ensin määritellään parilla lauseella mikä asia pelottaa. Sen jälkeen kuvaillaan, mikä siinä asiassa pelottaa eniten (mitä uskon tapahtuvan, jos pelko toteutuu?), toiseksi eniten ja niin edelleen. Näin mielessä kelluvat uhkakuvat selkeytyvät konkreettisiksi asioiksi. Sen jälkeen mietitään, kuinka mahdollisia ne uhkakuvat todellisuudessa ovat. Sen voi tehdä asteikolla 1-5 tai todellinen-mahdollinen-epätodellinen. Sen jälkeen ne uhkakuvat, mitkä eivät ole todellisuudessa siinä muodossa ainakaan täysin odotettavissa kirjoitetaan uusiksi, niin että ne muuttuvat realistisemmaksi. (Esimerkki: Joku pelkää jotakin tautia ja uhkakuvana mielessä on, että hän tulee kuolemaan siihen ihan varmasti. Kirjoittaessa huomaa, että kuolema ei ole sairauden realistinen, suora seuraus. Sen sijaan mahdollisesti realistinen seuraus voi olla esimerkiksi, että joutuu olemaan lääkityksellä lopun ikää. Tai joutuu elämään epävarmuuden kanssa joitakin vuosia.) Ideana on, että pelon tuomat uhkakuvat muuttuvat realistisemmaksi kirjoittamalla ne, ja siten ne muuttuvat myös vähemmän uhkaavaksi. Lopuksi voi miettiä, mitä niille realistisille asioille, mitkä oikeasti voisivat toteutua, voi tehdä. (Äskeisessä esimerkissä vaikka voisi kannattaa panostaa siihen, että löytää sopivan lääkityksen, mistä on mahdollisimman vähän muuta harmia. Tai miettiä keinoja, kuinka epävarmuutta voisi kestää paremmin.) Sillä tavalla huomaa myös, että moniin asioihin voi vaikuttaakin, vaikkei niitä voisi täysin sulkea pois.
Ongelmahan on, että pahimmat pelot ovat yleensä juuri siitä syystä niin pahoja, että uhkakuvat ovat kasvaneet paljon todellista uhkaa suuremmaksi. Tällaista ajatusprosessia toistamalla saa useimmiten niskaotteen pelosta ja oppii muistuttamaan itselleen, että vaikka tunne voi ollakin paha, niin realistiset seuraukset eivät ole yhtä pahat kuin, miltä tuntuu. Ajan myötä sitten pelon tunnekin alkaa muuttua vähemmän uhkaavaksi. Pointti on siis pelon suhteuttaminen todellisuuteen, ei sen kieltäminen.
Nyt sitten vielä disclaimer tähän loppuun. En ole psykologi enkä terapeutti ammatiltani, mutta olen saanut tuon ajatusprosessimallin ammattilaiselta ja se on toiminut minulla. Suosittelen kokeilemaan. Jos kuitenkin tuntuu, että se ei auta ollenkaan, alkaa ahdistaa lisää, tai muuten huomaa tarvitsevansa apua pelon tai ahdistuksen käsittelyyn, niin silloin kannattaa ilman muuta kääntyä ammattilaisen puoleen. Sellaisissa asioissa ei kannata odotella liian kauaa, koska ne voivat vaikeuttaa arkea ja alentaa elämänlaatua huomattavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti