En ole kovin usein kirjoittanut täällä vanhemmuudesta, mutta kai sitä joskus voi sitäkin aihetta hiukan viistää lähempää. Viikonloppuna juteltiin nimittäin hiukan koulujuttuja. Lapsi sanoi minun sanoneen, että kotitehtäviä pitää tehdä joka päivä, vaikka niitä ei olisikaan... Öh, en muista, että ihan niin olisin ikinä sanonut, mutta siitä tuli mieleen, että olenkohan minä vahingossa muuttunut jonkinlaiseksi sisäiseksi ääneksi? Olen kuullut, että lapsen kasvattaminen voi olla haasteellista, jos lapsi on hyvin eri luonteinen kuin vanhempi itse. Voisin siihen lisätä, että on se hiukan haasteellista sittenkin, jos lapsi on hyvin samanluonteinen kuin vanhempi itse. Haasteet ovat tietysti täysin päinvastaiset, mutta täydellisyyden tavoittelijana suurin, melkeinpä ainoa, tavoitteeni vanhempana on ollut olla siirtämättä sitä sietämätöntä piirrettä eteenpäin. Ihan kuin se olisi piirre, johon voisi vaikuttaa. Itseasiassa olen pikkuhiljaa alkanut ajatella, että siihen ei nimenomaan voi juurikaan vaikuttaa, koska se perustuu suurelta osin siihen, että oma arviointikyky tai -tarve on paljon suurempi kuin mikään ulkonainen palaute.
Ehkä näin kasvattajana kuitenkin siinäkin tavoitteessa kannattaa aloittaa siitä, että ei tavoittele täydellisyyttä, koska ilmeisesti hyvällä tarkoitetut ja täysin tietoisesti annetut rentoutuskehoituksetkin on syksyn aikana kuultu vaatimuksena tehdä niitä kotitehtäviä. Että auts! Ja siis tosiaan, koskaan ei edes ole ollut minkäänlaista syytä käskeä tehdä yhtään tehtävää, kun ne tulevat tehdyksi joka tapauksessa hyvin kenekään sanomatta yhtään mitään. Vanhemmuus lienee lievää mysteeriä alusta loppuun. Nyt kun vielä keksisin, miten voisin auttaa hiljentämään sen sisäisen äänen. Voisin ehkä opettaa käskemään äitiä olemaan hiljaa, silloin kun sillä on selvästi huonoja ideoita. Ihan vain siltäkin varalta, että ääni kuuluisi vaikka en edes puhuisi. Tai se sanoisi jotakin, mitä en edes ole keksinyt ajatella.
Ettei tästä tule väärinkäsityksiä, niin mainitsen varmuuden vuoksi, että kirjoitin ylläolevan ihan pilke silmäkulmassa. Vakavasti ottaen kuitenkin se lienee ole ihan yleisesti tunnustettu tosiasia, että kaikkien vanhempien kohtalo on päätyä jonkinlaiseksi sisäiseksi ääneksi lastensa mieleen. Meidän vanhempien onkin mielestäni hyvä opetella olemaan sen verran itsekriittisiä, että ymmärämme rohkaista lapsiamme luottamaan omaan ajattelukykyynsä toimia viisaalla tavalla, vaikka se vanhemman ääni mielessä sanoisi mitä tahansa.
----
I don't often write about parenthood here, but why not make an exception. We were talking about school lately, and I was told to have once said that one needs to make homework even on the days there is no homework assigned... I can't remember that I would have said such thing, but it made me think that I might have become some sort of inner voice without realising it. I have heard people say that it's hard to raise a child that has very different character than that of your own. I could add to it, that raising a child that is just like you may also be hard. Obviously, the challenges are quite the opposite. My biggest goal as a person tending to perfectionism has been to parent so that I would not pass that annoying perfectionism on. Assuming it's something you can choose to pass or not to pass on. Lately though, I have come to think that that's one of those characteristics that you probably have least influence on as you raise a child. It's namely largely based on the fact that a perfectionist has that trait that makes him/her automatically evaluate everything and exactly that internal judgment always rules over all the external factors.
Anyway, it seems to me that even in this very modest goal of not passing perfectionism on, one better sets lower standards of expectation to oneself as a parent. I am saying this, because during the last few months I have consciously done my best to encourage our kiddo to take it easy and to set lower goals, but it seems that at least part of it has been heard as a demand to do more homework. It's kind of ironic, because we are anyway talking about a kid who never needs to be reminded about any sort of homework, because it gets well done anyway. I suppose there is always an element of mystery in parenthood! I am thinking of teaching her next how to silence the mother, when she clearly has bad ideas. Just for a case I might be talking when I am not, or saying something I am not even thinking about...
Just for a record, I am just kidding about what I wrote above. Seriously then, I think we parents need to be aware that all of us are sneaking into our children's lives as their inner voices into some extent. It calls for being self-critical enough to make them aware that their own judgment is smart enough to do the right thing without depending on what that inner voice says.
