Taloja ja juhlapäivä

Kävelylenkin varrella on muutama kaunis talo. Ne on rakennettu kivasti hiukan vanhahtavan näköisiksi, vaikka ovatkin aika uusia. Tykkään tälläisista tiilistä, rautaporteista ja maalatuista ulko-ovista. Laventelipensaista ja leikatuista puista puhumattakaan. Ja mukulakivistä oikein erityisesti.

Miehellä oli tänään 38v. syntymäpäivä. Paketteja ja kukkia riitti, vaikka juhlistimme tilaisuutta vain kolmestaan. Mies ei toivonut vieraita, joten kiersimme kuninkaanlinnassa turisteina ja söimme olevinaan-libanonilaista, jonka mausta päätellen kokki ei taatusti ollut sieltä kotoisin. Harmitti hiukan, mutta toisella kertaa onnistanee paremmin. Sankari tosin oli tyytyväinen omaan kreikkalaistyyppiseen grilliannokseensa. Kotona odotti persikkapiirakka ja paljon yllätyksiä. Tyttö teki pastelliliiduilla hienon maisemamaalauksen hopeanvärisiin kehyksiin toimistoon vietäväksi. Onnittelukorttiin hän piirsi monikerroksisen täytekakun oikein viivottimella mitaten. Kelpasi siis vanheta.

Krysanteemi

Jotkut asiat ovat siitä hauskoja, että ne kuuluvat jonkinlaisina "puolipakollisina siirtymäriitteinä" tiettyihin ajanjaksoihin. Sellaiset asiat auttavat pääsemään uuden kauden tunnelmaan. Syksyyn kuuluu minulla kynttilöiden lisäksi mm. krysanteemit.

Tänä vuonna halusin krysanteemeihini pirteää pinkkiä. Molemmille parvekkeille yksi kukka. Pieni mutta sievä. Nuppuja on paljon, joten toivottavasti saan ne kukkimaan yöpakkasiin asti. Siihen pitäisi mennä vielä muutama kuukausi.

Syksystä puheenollen loppuviikoksi on luvassa lämmintä. Saa nähdä, tuleeko kesä vielä takaisin. Vaikea uskoa, mutta eihän sitä koskaan voi tietää.

Kynttiläkausi

Eilen päätin aloittaa kynttiläkauden. Kesä näyttää olevan takanapäin. Syksy on tullut, vettä satelee ja tekee mieli välillä käpertyä sohvalle viltin alle. Kiva, että on viikonloppu tulossa. Ohjelmaakin on tiedossa. Sitä ennen kahlaan kuitenkin vielä jonkin verran teologiaa, tarkemmin seurakunnan hallintorakenteisiin liittyvää materiaalia.

Hyvää viikonloppua!

Lettuja

Tänään on koulukaveri leikkiseurana. Täkäläisille lapsille maistuu parhaiten letut erilaisten sokereiden kanssa. Tarjolle siis tavallista sokeria, ruskeaa sokeria (melkein kuin fariinisokeria) ja vaalean ruskeaa sokeria. Ja jos ei makeus riitä, niin vielä tomusokeria lisäksi. Sokeri levitetään lätylle ja kierretään rullalle... Ja lapset ovat iloisia. Eipähän tarvitse kauaa miettiä, mitä tarjoaisi. Eikä tarvitse olla huolissaan, etteikö kaapista löytyisi tarvittavia aineksia. Sitä paitsi tumman ruskea sokeri on oikeastikin hyvää lätyn päällä. Se maistuu aromaattisemmalta kuin tavallinen sokeri.

Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirjassa lättyjen paisto kuulostaa taiteelta, mutta perusresepti on hyvä ja toimiva yksinkertaistaenkin.

2 1/4 dl kylmää vettä
2 1/4 dl kylmää maitoa
4 munaa
1/2 tl suolaa
2 dl jauhoja
4 rkl voisulaa

Kaiken voi sekoittaa tavalliseen tapaan, mutta sitten taikinaa vatkataan huippunopeudella minuutin verran. Taikina laitetaan jääkaappiin kahdeksi tunniksi. Ideana on, että taikina on kuohkeaa ja juuri sen verran sakeaa, että se tarttuu puulusikkaan. Spelttijauho on uusi tuttavuuteni. Se maistuu hyvältä lättytaikinassa, kun sillä korvaa osan vehnäjauhoista.

Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirja kertoo monta versiota myös ohukaisten täyttämisestä. Niitä en ole testannut. Ehkä pitäisi. Kun seurustelimme ja kävin ensimmäisiä kertoja mieheni kotona Saksassa, hän vei minut lättykahvilaan. Se oli tunnelmallisessa vanhan talon kellarissa ja suolaisilla täytteillä lätyt olivat huippuherkullisia. Ilmeisesti pelkät lätyt eivät kuitenkaan tehneet siellä tarpeeksi hyvin kauppaansa, koska muutamaa vuotta myöhemmin emme enää löytäneet koko ravintolaa.

Olipa kerran paitapusero

Ostin monta vuotta sitten itselleni jostakin alennusmyynnistä paitapuseron. Pidin sitä paljon kunnes lopulta silitin kauluksen liian kuumalla ja pilasin kankaan siitä kohdasta. Pitikin sattua. Se harmitti pitkään. Jätin paidan silti kaappiin, koska etuosan rypytys oli mielestäni edelleen erityisen kaunis. Ajattelin, että joskus keksin sille toivottavasti jotakin uusiokäyttöä. Tänään idea kypsyi mielessä ja paitapuseron rintamuksesta tuli osa tyynynpäällistä. Aika hyvin oikeastaan, koska tämä kuuluu taas niihin tyynynpäällisideoihin, joihin ei tarvita vetoketjua. Nappilistan avulla sisustyynyn saa sujautettua tyynyliian sisään ja taas irroitettua päällisen pesua varten. Kukkakangas on miehen mummon jäämistöstä perittyä vanhaa, puuvillaista verhokangasta.

Aika kuluu

Viime viikkoina olen miettinyt paljon ajan kulua. Se ajatus kuuluu jo perinteisesti elo-syyskuun tunnelmiini. Se liittynee syntymäpäiväni lähestymiseen. En ole niitä ihmisiä, jotka odottavat syntymäpäivän lähestymistä innokkaasti suunnitellen juhlallisuuksia. Paremminkin pysähdyn aina ihmettelemään sitä, miten aika kuluu nopeasti ja vuosia kertyy, vaikka itse vanheneminen ei oikeastaan tunnukaan ainakaan vielä miltään. Sitä on mitä on. Itseasiassa vuosien sijasta minuun on jotkin kokemukset vaikuttaneet syvemmin kuin itse ajan kuluminen.

Sain lomalla ystäviltäni lahjaksi kaksi kirjaa. Toinen niistä on Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna. Siinä eräs päähenkilöistä "aloittaa" elämäntarinansa näin: "Minun elämäni jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen kesti kahdeksan lapsuusvuotta ja on siksi yhtä pitkä kuin loput seitsemänkymmentä..."

En ole varma siitä, missä vaiheessa aikakäsitys muuttuu. Sanoin tytölle äskettäin, että ei siitä ole pitkää aikaa, kun sinä olit vauva. Hän vastasi, että onhan siitä ihan kamalasti aikaa ja se tuntuu paljon pidemmälle kuin minkä ikäinen mä nyt olen. Ei minusta. Ei ollenkaan, mutta sen ymmärtämiseen pitää varmaankin saada omia lapsia. Ehkä se on se, mikä ajan saa valumaan tiimalasista sellaisella vauhdilla, ettei mukana meinaa pysyä.

Kirpparinaulakko

Tässä lupaamani kuvat kirpputorilta viidellä eurolla löytyneestä naulakosta. Olin etsiskellyt naulakkoa jonkin aikaa, mutta päätin, että ostan sen vasta sitten, kun löydän oikean mallisen. Se ei ole täydellinen mistään suunnasta, mutta pidän leveän koristelistan muodosta. Mietin pitkään maalaisinko sen jollakin utuisella melkein mattapintaisella värillä. Olisin voinut irroittaa koukut, paikata kolot ja laittaa uudet vanhanaikaiset koukut tilalle. (Keskimmäinen koukku puuttuu nimittäin kokonaan ja koukkuja on näköjään vaihdettu aiemminkin.) Sitten päätin, että käytetään sitä nyt ensiksi sellaisenaan ja sitten kun kyllästytään, voin palata kittaus-maalaus-koukkuajatukseen uudestaan. Oikeastaan se on nyt sopivasti viimeistelemätön vastakohta puhtaan valkoiselle seinämaalille.

Kukkia ja migreeniä

Kuvailin kukkapenkkejä reissussa ollessani. Ajattelin, että kukkaloistosta ei voi tässä vaiheessa vuotta enää saada yliannostusta, koska tietää kaiken olevan reilun kuukauden kuluttua täälläkin pelkkä muisto. Montakohan työtuntia tämän näköisiin istutuksiin on uponnut? Puutarhuri ei varmaankaan pidä kesälomaa ollenkaan.

Otsikon sanat eivät liity toisiinsa mitenkään, mutta nyt alkaa hermot kiristyä, kun migreeni vaivaa jo toista viikkoa putkeen. Se menee välillä muutamaksi tunniksi pois ja tulee sitten taas takaisin. Tavallinen särkylääke auttaa juuri sen verran kuin mitä se muutenkin voi rauhoittua hetkeksi. Ainoa positiivinen asia on, ettei puhe ole tällä kertaa kangerrellut (alkuoireista absoluuttisesti ärsyttävin), muuten taas lievästi oksettava olo ja oudon tuntuiset silmät ovat seuranneet kiitettävästi koko ajan. Taidan olla tänä iltana lopulta kypsä ottamaan migreenilääkkeen. Typerää tietysti sen vitkastelu kokonaisuudessaankin varmasti. Ehkä olen toisella kertaa viisaampi. Tai sitten en. Parasta olla lupaamatta mitään. Joskus kuitenkin haaveilen migreenittömästä kallosta. Sellaisesta, mikä ei vihloisi ikinä. Tai ei ainakaan montaa päivää putkeen. Haluaako kukaan tehdä vaihtokauppoja?

Rannalla

Viikonlopuksi oli luvassa auringonpaistetta, joten lähdimme rannalle. Moni muu ajatteli samaa, koska ruuhkaa oli mahdottomasti molempiin suuntiin. Välillä aurinko paistoikin, mutta muuten oli puolipilvistä ja tuulista. Virallisella uimarannalla oli vilskettä, mutta löysimme rauhallisemman paikan kauempaa dyynien takaa. Vesipeto ui monta kertaa, lennätti leijaa, keräsi aarteita ja kaivoi kanavia... mies ui muutaman kerran, minä uitin vain jalkoja ja nautin lukemisesta viltin päällä istuen. Olisi kai pitänyt uida ihan periaatteenkin vuoksi, rannalla kun oltiin, mutta viileä tuuli teki sen, että villatakista ei tehnyt mieli luopua ollenkaan, saati sitten laittaa uikkareita päälle... Ihana reissu joka tapauksessa.

Naulakko

Meidän vielä lomaillessa mies maalasi kotona eteisen seinät. Väri oli ihan perusvalkoinen. Eteisen lattia nimittäin on vanhaa omituisen muotoista vaalean vihertävän ruskean väristä laattaa, joten siihen ei tee mieli lisätä muita värejä. Maalaus sai aikaan muutaman mukavan pienen muutoksen.

Löysin muutama kuukausi sitten kirpputorilta vanhan naulakkohyllyn, josta lisää toisella kertaa, koska ensimmäiset kuvat siitä eivät onnistuneet. Sen tilalta eteisestä kuitenkin jäi ylimääräiseksi näiden kuvien naulakko, joka sai nyt paikkansa tytön huoneesta oven vierestä. Jatkuva vaatteiden vaihto lienee tyypillinen naisväen piirre jo alusta pitäen. Hiukan ongelmalliseksi on muodostunut se, että puolipitoiset vaatteet tuntuvat leviävän sängynpäädystä pitkin lattiaa. Toivon naulakon tuovan asiaan muutoksen. Koska se jää mukavasti avoimen oven taakse piiloon, voisin ehkä jo vilkuttaa sekalaisille vaatemytyille "auf wiedersehen!"

Keskellä toimintaa

Kesälomapäivän kohokohta on tänään ollut asfalttimiesten saapuminen. Mikäs ikkunalaudalla on istuessa ja tarkkaillessa? Onneksi muuten tulivat lopultakin. Katu olikin puolivälissä työtä aikamoisen näköinen useamman päivän. Täällä ei luvattuihin aikatauluihin juuri voi luottaa kuin hiukan osviittaa antavina. Koko talo resonoi ja astiat kolisevat, kun tasoittaja huristaa talon ohi. Tekisi melkein mieli käydä parvekkeelta huutamassa, että kiitos vaan kovasti, katu on jo tarpeeksi tasainen, tai kohta meillä on astiatkin sileänä...

Sää on välillä aurinkoinen, välillä pilvinen, välillä sateinen. Jos ehtii asennoitua yhteen säätilaan, voi olla varma, että se muuttuu seuraavan silmänräpäyksen aikana. Luvassa on kuulema aurinkoa ja lämmintä, mutta juuri nyt se ei tunnu luotettavalta lupaukselta. Ehkä se tästä selkenee.

Työt ovat edenneet ihan kiitettävää vauhtia, vaikka pelaan Kimbleä jokaisen tauon aikana. Pitäisiköhän sanoa "koska," eikä "vaikka."

Laatutietoisuus on hyväksi

Tukholmassa käydessä tämä talo teki minuun suurimman vaikutuksen. Seinä sulautui minusta erikoisella tavalla ikivanhaan kallioon. Siitä tuli mieleen vanha englanninkielinen virsi, jota vieläkin kuulee silloin tällöin. Sen kirjoittaja on Edward Mote (1797–1874).

My hope is built on nothing less
than Jesus’ blood and righteousness;
I dare not trust the sweetest frame,
but wholly lean on Jesus’ name.

When darkness veils His lovely face,
I rest on His unchanging grace;
in ev’ry high and stormy gale
my anchor holds within the veil.

His oath, His covenant, His blood
support me in the whelming flood;
when all around my soul gives way,
He then is all my hope and stay.

When He shall come with trumpet sound,
O may I then in Him be found,
dressed in His righteousness alone,
faultless to stand before the throne.

Refrain: On Christ, the solid Rock, I stand
—all other ground is sinking sand;
all other ground is sinking sand.

Kauniiseen klassikkovirteen ei ole lisättävää, mutta sanonpa silti, mikä siitä tuon talon nähdessäni nousi erityisesti mieleen. Virressä mainitaan Jeesuksen vanhurskaus useampaan kertaan ja kirjoittaja kertoo sen olevan hänen toivonsa ja varmuutensa.

Teologiassa sana "vanhurskaus" tulee jatkuvasti esille eri muodoissaan. Se on tietysti luonnollista, onhan se koko kristinuskon ydin. Kaikista yksinkertaisin määritelmä voisi olla synnitön, syytön tai oikeamielinen. Siitä voisi pitää luennon toisensa jälkeen, eikä tuntuisi sittenkään, että olisi saanut selitettyä sitä tyhjentävästi. Jotenkin vanha virsi kuitenkin sanoo lyhyesti sen olennaisimman. Ihminen, sellaisenaan kuin hän on, voi ottaa vastaan Jeesuksen vanhurskauden, niin että siitä tulee hänen oma vanhurskautensa. Tarkoitan tällä sitä, mistä Paavali kirjoittaa (vapaasti lainattuna), että "voimme pukeutua Kristuksen lahjavanhurskauteen."

Kyse ei siis ole siitä, että Jumala jotenkin korjaisi ihmisen puutteellisen vanhurskauden. Korjailun sijaan Jumala tarjoaa Kristuksen valmista ja täydellistä vanhurskautta lahjaksi uuden vaatteen tavoin. Ihminen voi riisuutua omasta vajaasta vanhurskaudestaan ja pukeutua Jeesuksen vanhurskauteen. Laatutietoisuus on hyväksi. Synnittömän Jeesuksen vanhurskaus nimittäin päihittää laadultaan ihmisen korjaillunkin vanhurskauden mennen tullen. Silloin voi vajavaisuudestakin huolimatta seistä virheettömänä jalat tukevalla kalliolla kohdatessaan Jumalan.

Ajatella, mitä Edward Mote sanoi jäädessään eläkkeelle vuotta ennen kuolemaansa: “The truths I have been preaching, I am now living upon and they’ll do very well to die upon.”

Virren sanat ja lainaus ovat kotoisin sivulta: http://newdemonstration.com/uncategorized/my-hope-is-built-on-nothing-less-than-jesus-blood-righteousness

Valkosipulia ja sormisuolaa

Suomessa käydessä innostuin Pentikin puukantisista lasipurkeista. Lopulta ostin melkein vastaavat Stockmannin Casa -sarjasta yli puolta halvemmalla. Täytin purkeista sormisuolalla. Toisen purkin täytin tavallisella suolalla. Saa nähdä, miten käytännölliset purkit ovat käytössä ja varsinkin kestääkö halpapurkin puukansi kunnollisena. Siinä luulen, että Pentik olisi ollut pidemmän päälle parempi. Yleensä revin kaikki merkkitarrat heti irti, mutta tuon mustan tarran kanssa on ongelmana se, että mahtaako sitä saada puukannesta irti jättämättä: a) rasvaista liimaläikkää, b) naarmuja tai c) molempia. Se on monivalintatehtävä, joka voi olla turvallisempaa jättää ratkaisematta.

Muovihärveli on chef'n -valkosipulisilppuri, jonka sain nimipäiväyllätyksenä äidiltä ja isältä. Sisään laitetaan valkosipulin kynsi tai kaksi ja laitetta hyrrätään pöydänpinnalla edestakaisin. Muutamalla heilautuksella valkosipuli muuttuu tasaiseksi hakkelukseksi. Testasin nuudeliwokkia valmistaessani ja ihmettelin sekä nopeutta, että myös puhdistuksen helppoutta. Härveli on hyödyllinen kapistus. Tämä oli mainosbreikki, palaan nyt takaisin luennon valmistamiseen.

Pelkkiä rättejä

Loppulomasta toteutin lopulta virkkaamisenopettelemissuunnitelmani. Hain kirjastosta muutaman yksinkertaisen ohjekirjan, ostin bambulankaa ja suuren virkkuukoukun. Opettelin piilosilmukan, puolipylvään ja pylvään. Niillä voi tehdä tiski-/siivousrättejä. Olen nähnyt vastaavia monissa kätevien ihmisten blogeissa ja joissakin sisustusliikkeissäkin. Kai niillä silmukoilla muutakin voi tehdä, mutta en minä ymmärtänyt vaikeammista ohjeista sen enempää. Enkä jaksanut perehtyä asiaan niin kunnolla, että olisin alkanut ymmärtää. Joka tapauksessa ensimmäinen tiskirätti innosti niin, että aloin heti tehdä seuraavaa ja sitä seuraavaa. Sitten alkoi mennä kaikki pieleen. Katsoin viimeiset silmukat jotenkin väärin ja jouduin purkamaan monta kertaa koko väkerryksen, kun reunat olivat ihan sahalaitaiset...

Yritys-ja-erehdys-tekniikalla kun tekee, niin rätissäkin voi olla haastetta. Kerran aloin vahingossa käyttää aloitussilmukan langanpääloppua huomaamatta, että oli väärä lanka menossa... Silloin ajattelin, että taitaa olla parasta jatkaa uutta harrastusta vasta seuraavana päivänä. Joka tapauksessa uusi taitoni tuntuu juhlalliselta. Se oli eniten ehkä itsensä voittamista, koska olen vuosikausia uskonut, etten kykene virkkauksen suhteen mihinkään muuhun kuin ketjusilmukoihin. Nyt kykenen ainakin muutamaan muuhunkin silmukkalajiin, joten sehän on lähestulkoon sankarillinen fiilis. Jos joskus saan aikaan jotakin muutakin kuin tiskirättejä, bloggaan lopputuloksesta ihan varmasti heti paikalla.

Kuvan taustalla oleva väritys- ja tehtäväkirja oli läksiäisyllätys isältäni. Se on Gösta Serlachiuksen Taidemuseosta ja nimeltään Virginien paletti. Jokaisella sivulla on värikuva ja selitys jostakin maalauksesta ja vieressä mustavalkokuva samasta maalauksesta. Sen saa värittää itse mieleisekseen, joko katsomalla mallia alkuperäisestä kuvasta tai keksimällä itse jotakin muuta. Hieno idea, eikö? Se tuo kevyellä tavalla hienoa taidetta lähelle.

PS. Valokuvat ovat tästä lähtien toivottavasti hieman aiempaa parempia. Sain /saimme etukäteis(+yhteis)syntymäpäivälahjana uuden digijärjestelmä- kameran. Kamerakauppa oli miehen idea. Aavistin jotakin yllätystä olevan työn alla. Yritin tietysti arvailla kaikkea mahdollista, mutten osunut oikeaan, joten yllätys lauantaiaamuna oli melkoinen. Olen ihan innoissani kamerasta ja siitä, että lopultakin on taas toivoa kunnollisista valokuvista. Pokkarikuvia en ole viitsinyt edes montaa viime vuosien aikana tulostamaan, kun paperilla niiden laatu ei vain ole tarpeeksi hyvä. Joudun nyt harjoittelemaan lähes kaiken taas alusta pitäen, koska pikkupokkarin automaattitoimintoihin tottuminen vei muutamassa vuodessa kaikki muistikuvat kunnollisesta kuvaamisesta...

Sillä sipuli

Minä ja mieheni olemme yhdessä asiassa täysin erilaisia. Erilaisuus kulminoituu satunnaisesti sanaan "säilytystila." Jos mies päättäisi asioista yksin meillä olisi jokainen kaapinhylly täynnä kaikenlaisia järjestelmällisesti pinottuja kokoelmia, mitkä joko odottaisivat myöhempää käyttöä, poisheittämistä tai jopa syömistä, kuten tässä viimeisimmässä tilanteessa.

Kun tulin kotiin etsin siivouskomerosta ensimmäisenä iltana jotakin. Yllätyin kai löydöstäni jonkin verran, koska en enää edes muista, mitä sieltä heti etsin. Siellä imurin ja silityslaudan vieressä, siivousämpäreiden päällä oli pahvilaatikko, jonne oli levitetty sanomalehtipaperia ja - sipuleita. Mies ei ollut kuulema keksinyt muutakaan paikkaa, minne multaiset uudet sipulit voisi laittaa kuivamaan.

Logiikkamme eivät aina selvästi kohtaa säilytystilojen suhteen. Käytännön kompromissi on sellainen, että jokainen järjestäköön itselleen tärkeät tavarat omalla tavallaan. Minä vastaan kuitenkin niistä yhteisistä säilytystiloista, joista tavaraa tarvitaan jatkuvasti. Saatan nimittäin hiukan hermostua, jos kaikenlaista pinotaan päällekäin ja jos jotakin tarvitsee, joutuu aina selvittämään ensin koko kokoelman. Siinä minua ei ilahduta järjestelmällisyys ollenkaan.

Saattaa tietysti olla, että sipulit kuuluu kuivattaa pimeässä. En tiedä siitä. Minusta ne kuitenkin ovat multaisina kauniita ihan näkyvilläkin, joten pelastin ne siivoukomerosta keittiön hyllylle.

Kiitokset

Kesäloman jälkikirjoitus:

KIITOS -

Isälle ja äidille kaikesta mukavasta. (Listasta tulisi liian pitkä blogattavaksi.)
Veljen ja siskon perheille keskusteluista, naurusta ja leikkiseurasta.
Ystäville yllätyksistä ja yhdessä vietetyistä hetkistä.

PS vielä tähänkin (ihan pakko mainita edelliseen avaukseen liittyen):

Tänään meillä syödään hernekeittoa. Keittönkaapista löytyi monta purkillista. Mies oli tuonut kotiin tullessaan kunnon varaston syksyn varalle.

Kotona taas

Ensimmäisenä työpäivänä myönnän hiukan vielä kelaavani kesäisiä ajatuksia. Täällä on koleaa, mutta onneksi sentään aurinkoista. Toin mukanani Perheleipureiden Saaristolaisnappi -nimistä ruisleipää. Olen kohta jo syönyt koko pussillisen, joten nyt jo kaduttaa etten tuonut mukanani useampaa. Mikä harmi, ettei ole pakastinta! Vaikka tällä vauhdilla kolme tai neljäkin pussia olisi säilynyt tuoreena syömiseen saakka.

Muuten yllätin itseni. Tällä kertaa ei tehnyt viimeisellä kauppareissulla enää juuri mitään mieli. Tuntui, että olin syönyt niin paljon Suomi-herkkuja loman aikana, että kiintiö oli kiitettävästi täyttynyt. Salmiakkia, laktoositonta jäätelöä, laktoositonta banaanijogurttia, laktoosittomia tuorejuustoja, Oltermannia ja kaikkea sen semmoista. Ei nyt tule sen kummempaa edes mieleen, mutta kaikenlaista, mitä nyt minulla Suomessa on tapana syödä.

Se laktoositon banaanijogurtti vaatinee Valion tehtaalle kuluttajapalautetta. Se nimittäin oli pois markkinoilta monta vuotta. Etsin sitä ties kuinka monella lomalla. Tänä kesänä joku oli viimeinkin keksinyt tehdä sitä taas myyntiin. Ja minähän söin. En kuitenkaan kai sitten tarpeeksi, kun viimeisellä kauppareissulla se oli taas hävinnyt kylmiön hyllystä. Toivottavasti vain väliaikaisesti! En osaa selittää mieltymystäni banaanijogurttiin muutoin kuin lapsuuden makuna, mutta ehkä se siinä palautteessa koskettavinta olisikin. Että joku ulkosuomalainen rakastaa sitä niin paljon, että tuhlaa lomaansa sen etsimiseen. Sellaisen hartauden saavuttamiseen on ollut varmaankin pakko asua näin pitkään ulkomailla, että joku jogurtti - siis jogurtti - voi nousta niin korkealle arvoasteikossa. (Ja pitää tietysti olla se suomalaiselle tyypillinen vaiva nimeltä laktoosi-intoleranssi, ettei siksi voi syödä muita banaanijogurtteja.)

Viimeisiä viedään

Alussa pitkältäkin kuulostava ajanjakso kuluu lopulta käsittämättömän nopeasti. Aina jää monta suunnitelmaa toteuttamatta. Syksyn kirpeyttä on jo ilmassa ihan selvästi. Serkkupojilla alkoi jo koulukin, joten syksy se on - ei siitä mihinkään pääse!

Ette usko, minkälaista on välillä matkustaa, kun seuralainen aloittaa ensimmäiset ikäväitkunsa jo kahta viikkoa ennen kotiin paluuta. Sydämen särkevä ikävä onkin kamalin asia ulkomailla asumisessa. Ei sitä voi edes puhua muuksi, voi vain yrittää opettaa elämään sen kanssa ja ohjata huomaamaan, että se vaivaa pahiten juuri hyvästien hetkellä ja pari päivää sen jälkeen. Sitten se lievenee, muttei välttämättä ikinä mene kokonaan pois. Pelkkää siedätyshoitoa. Huonoja tunteita pitää vain oppia kestämään.

Vanhempana sitä vain sitten mielessään joskus miettii, että onko se nyt sitten ihan luonnotonta "pakottaa" lapsi elämään niin kaukana isovanhemmistaan. Totuus on kuitenkin se, että minun vanhempani ovat niin paljon "läsnä" ulkomaillekin asti skypen, tekstiviestien ja vierailujen kautta, että enempi tuskin olisi mahdollista sittenkään, vaikka asuisimme esim. toisella puolella Suomea. Se selitys joskus hiukan tehosikin, mutta nyt on sellainen vaihe, että lähellä asuminen olisi kuulema silti parempaa, vaikkei sen useammin tapaisikaan, koska sitten ei tarvitsisi ikävöidä, koska tietäisi kuitenkin olevansa samassa maassa...

Onneksi ikävä todellisuudessa lievittyy kuitenkin suhteellisen nopeasti. Kaverit ja koulu odottavat, oma huone ja harrastukset... Elämällä on potentiaalia sujua melkein missä vain. Luulen, että suurempi ongelma olisi, jos me vanhempina olisimme tyytymättömiä. Se lisäisi ikävän painoarvoa suhteettomiin mittasuhteisiin. Nyt sille on vain löydettävä mielessä hyväksyttävä "tila," ettei sitä edes tarvitse yrittää selättää, muttei siinä myöskään tarvitse jatkuvasti velloa. Sehän se tunteiden käsittelyn perustaito onkin.

Minun Suomeni

Lapsena kävelin kouluun erään puutalon ohi, jonka kohdalla tuoksui aina savulta. Se oli kilometrin mittaisen matkan paras elämys. Nuuhkin ilmaa aina yhtä innokkaasti. Pihasaunan ja pönttöuunien lämmitys tulivat kotona tutuiksi. Joskus sain tulen nopeasti syttymään, joskus savutti sisään niin, että silmistä tuli vettä. Ja aina muistin pelätä luukkujen sulkemista liian aikaisin. Siksi kai ne lämmötkin meni usein harakoille. Mökillä kalastajat saivat 2,9 kg hauen. Savustettua filettä syödessä muistin sen olleen lapsuuden lempikalaa.

Mustavalkoinen koivu on Suomea parhaimmillaan. Tuohesta suomalaiset ovat aina keksineet näpertää vaikka mitä. En tiedä, mistä se johtuu, mutta keski-Euroopassa kunnollista koivua on vaikea löytää. Kyllä niitä siellä kasvaa, mutta ei niissä ikinä ole mitään tunnelmaa ja ne kasvavat ruman näköisiksikin. Ehkä ne vain sopivat Suomessa maisemaan paremmin.

Vaikka olenkin kotoisin suhteellisen kuivalta, järvettömältä alueelta, Suomeeni kuuluu paljon vettä. En minä metsistä niin välitä. Niitäkin Suomesta löytyy liiaksikin. Niistä pidän enemmän puistomaisempina, mutta järvissä on jotakin erityistä. Joskus on melkein ihmeellistä, kun katsoo mökkialueen karttaa ja näyttää, että vesistöä on mannerta enemmän. Tai vaikka silloin kun näkee usvan nousevan järvestä. Tai kun istuu veneen nokassa ja roikottaa kättä aalloissa ja nopeasti virtaava vesi tuntuu pumpulin pehmeältä.

Vielä tulee mieleen rehellisyys. Miten Suomessa vielä luotetaankaan ihmisiin! Menin alkulomasta vaatekauppaan, josta sain mekon sovitettavaksi kotiin. Myyjä kirjoitti kyllä vihkoonsa, että otin mekon mukaani, mutta sanoi sitten, että jos päätän pitää mekon, niin voin tulla maksamaan sen kunhan ehdin. Kiirettä olisi ainoastaan siinä tapauksessa, jos palauttaisin sen. Häkellyin moisesta luottamuksesta niin, että aloin vimmatusti selittää kaikenlaista, kuten että tulen varmasti maksamaan sen ensi tilassa, enkä ole missään tottunut että kukaan luottaa ihmisiin, että edes antaisi mitään mukaan maksamatta... jne. Kun pääsin kaupasta ulos, olin ihan nolona omasta häkellyksestäni. Rehellinen ihminen säikähtää sitä, että joku oikeasti luottaa. On se jotenkin kieroa, eikö? Se vaan on niin, että ulkomailla ja isoissa kaupungeissa ei kehenkään luoteta. Kyllä sielläkin rehellisiä ihmisiä on, mutta jos ihmistä ei henkilökohtaisesti tunne, niin rehellisyyteen on aina parasta olla luottamatta.

Uusi sauna

Nyt mökillä on uusi hirsirakenteinen sauna. Isällä oli aika urakka rakentaa se. Isäni ei rakenna ikinä mitään "sinne päin," vaan tavoittelee aina täydellisyyttä. Ja saavuttaakin sen, siinä se ihmeellisyys piileekin. Kauan kuvittelin, että kaikki muutkin antautuvat rakennustyöhön yhtä syvällisesti. Sitten huomasin, että ammattilaisuuskaan ei tarkoita kaikille samanlaista lopputulosta kuin isälleni.

Arvatkaa minkälaiset löylyt uudessa saunassa saa! En tiedä vaikuttaako siihen tavallisesta poikkeava korkea katto vai oliko kiuas vain valittu niin hyvin, mutta höyry on pehmeän kuumaa, utuista ja tasaista. Kuumuuden saa tietysti säädettyä vettä heittämällä, mutta muuten tulee mieleen turkkilainen höyrysauna. Ei sitä oikein osaa kuvailla kunnolla, mutta erittäin onnistunut lopputulos joka tapauksessa.

Nyt enää ulkoseiniin väriä, pukuhuoneeseen ohut maalikerros ja kaide terassin reunalle.

Naisten juttuja

Äitini sisustaa mökilläkin yhtä naisellisesti kuin kotonakin. Viime kevään kirpputorilöytöön tutustumista odotin kovasti. Pesupöytä oli ollut ihan hirveässä maalissa, mutta nyt se on samettisen valkoinen. Mökin mukana tuli aikoinaan muutama vanha kaluste. Yksi niistä on valkoinen peilipiironki. Sille on aina löytynyt hyvä paikka. Vaikka mökkiä onkin kunnostettu ympäriltä, piironki säilyy ja kantaa muistoja mökin entisestä elämästä.

Äiti on kuuluista nopeudestaan ja monesta muustakin hyveestään. Käsitöistään taas hieman vähemmän, mutta tänä kesänä syntyi hieno kirjailu vanhaan pitsikoristeiseen kankaaseen. Nyt kaikki ne, jotka muistavat äidin omia kertomuksia ylilyhennetyistä housunlahkeista tai muista vinoista saumoista, ihmettelevät varmasti kunnioittavasti.

Ovaalinmuotoinen peili heijastaa mökkitunnelmaa. Se on sellaista hieman utuista vaaleaa. Ja jos mökiltä ei löydy porukkaa, silloin saatetaan olla shoppailemassa.